ERJA HYYTIÄINEN
Viisivuotiaan Oskarin äidin sanoissa on jotain, minkä tuhannet vanhemmat ymmärtävät heti. Samanlainen vintiö vilistää kotona. Lapsi, joka on yhtäaikaa lahjakas ja mahdoton. Muutamalle miljoonalle tuo lapsi on vain mahdoton, ranttali. Kahden ymmärryksen välistä juopaa yrittää kuroa pienemmäksi mynämäkeläisen Tiina Pihlajamäen toinen kirja Rant. Ta. Li . Kirja ei paljasta, mikä tarinan kahden pojan elämässä on erityistä. Tiina Pihlajamäki kuorii tarinaa esille kuin sipulia, mutta jättää ytimen paljastamatta.
- Minä haluan jättää lukijan kitumisen tilaan. Kokemaan samoja tunteita kuin nämä perheet, Pihlajamäki sanoo.
Hän haluaa havahduttaa ihmiset ajattelemaan, ettei yleisten sääntöjen rikkominen ole vain ilkeyttä tai tuhmuutta, takana voi olla veitsenterävä logiikka. Haarukka on pestävä aina putipuhtaaksi, sillä koskaan ei voi tietää, mikä näistä Savonian haarukoista oli se, joka löytyi aikanaan tiskikoneen takaa likaisena ja iljettävänä.
- Minä haluan, että ihmiset heräävät ajattelemaan, että mikähän tässä on takana, Pihlajamäki sanoo.
Pihlajamäki aavistaa, mikä Oskarin ja Jussin erityislaatuisen käytöksen takana on. Kirjassa hän ei sitä sano, mutta keskustelussa antaa vihjeitä. Pojilla saattaa olla aspergerin syndroomaksi eli AS:ksi kutsuttava neurobiologinen keskushermoston häiriö, touretten oireyhtymä, uhmakkuushäiriö, ADHD. Tai sitten ei. Se jää lukijan pohdittavaksi.
AS-henkilöitä tuntevalle Pihlajamäen kirja on täynnä tuttuja asioita. Sosiaalinen kanssakäyminen on hankalaa, kiinnostuksenkohteet ovat kapea-alaisia, mutta sitäkin syvempiä, rutiineista pidetään pakonomaisesti kiinni, puhe noudattelee kirjakieltä, keho on kömpelö. Vieraammille kirja tuottaa hämmästyksen toisensa jälkeen. Eräs kirjan ennen julkaisua lukenut opettaja puuskahti kummissaan: Niiden perheiden elämähän on yhtä helvettiä.
- Minä jäin ihmettelemään sitä kommenttia. Tämähän on todellisuutta monissa perheissä, Pihlajamäki sanoo.
Kenen maailma on todellinen?
Pihlajamäki on leikannut kirjaansa palasen kahdesta tavallisesta suomalaisperheestä. Tarinoilla ei ole selkää alkua, ei loppuhuipennusta. Pojat eivät saa diagnoosia eikä vanhemmille selviä, miksi juuri tämä lapsi on erilainen kuin serkkunsa tai sisaruksensa.
- Minä peräänkuulutan lämpöä ja myötätuntoa. Jos jokin asia näyttää vaikkapa kaupan kassalla vaikealta, voi olla varma, että se on vaikeaa lapsellekin. Ongelmahan tässä on usein se, ettei neurologinen ongelma näy päällepäin, ihmiset voivat suhtautua hyvinkin kylmästi ja ilkeästi heihin, Pihlajamäki sanoo.
Kirjassa kulkee rinnan kaksi tarinaa. Kertojina tarinoissa ovat viisivuotiaan Oskarin äiti ja koulua käyvä Jussi-poika. Sukellus Jussin aivoituksiin oli Pihlajamäelle melkoinen seikkailu. Rakennuspalikoina olivat erityislasten perheistä kuullut kertomukset ja tosielämän tapahtumat, sivutolkulla tutkimustuloksia ja taustatyötä. Yksi asia helpotti tarinan rakentamisessa.
- Tällaisen lapsen ajattelussa on yleensä selvä logiikka, Pihlajamäki sanoo. Hän heittääkin esiin kysymyksen, kumman maailma on se todellinen. Suuremman joukon vai näiden omalla selkeällä logiikalla toimivien.
Lahjakas, mutta arkiasioissa kyvytön
Luokanopettajana työskentelevä kahden lapsen äiti on törmännyt erityislapsiin koulussa ja lähipiirissä. Espoossa erityisopettajana työskennellessään hän seurasi sivussa montessorikoulun autismiluokkaa, jolla oli myös AS-lapsia. Ensikosketus aiheeseen syttyi vahaat kymmenen vuotta sitten, kun Pihlajamäki luki jutun Suomen tunnetuimmasta aspergernuoresta Marius Rüfenachtista .
- Miten voi näin lahjakas poika olla niin kyvytön arkitoimissa, Pihlajamäki tiivistää ongelmakohdan.
Vaikka kirja pursuaa hankalia tilanteita, torjumisia ja väsymystä, on siinä iloisempikin raita. Niin Pihlajamäen omat lapset kuin koululaisetkin ovat saaneet makeat naurut kirjan tarinoista.
Kolmannen kirjan ydin jo paperilla
Tiina Pihlajamäen esikoisteos Siitä ei voi kertoa palkittiin 2003 Olvi-palkinnolla. Entisen Jugoslavian sodanaikaisiin tapahtumiin pohjaava romaani käsitteli naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Toisen teoksen keskiössä ovat erityiset pojat. Kolmas romaani on jo tekeillä. Siitä Pihlajamäki suostuu paljastamaan vasta päähenkilön.
- Hän on vanhempi rouva. Siitä saattaa tulla näitä kahta runsaampia, omia kykyjä ja rajoja rankemmin koetteleva, Pihlajamäki sanoo ja vilauttaa paperinippua. Romaani on saamassa muotoaan Exel-taulukoiden sekä perinteisen leikkaa-liimaa-tekniikalla rakentuvan paperinipun sisuksissa.
Rant. Ta. Li -romaani vei reippaat pari vuotta, seuraavaan mennessä saman verran aikaa. Luokanopettajana työskentelevä Pihlajamäki kun ei halua päivätyöstään luopua. Hän kiittelee oppilaitaan ja heidän vanhempiaan, jotka ovat suoneet opettajalleen kolmen neljän viikon virkavapauksia kiivaimman kirjoittamisen ajaksi. Pihlajamäki luonnehtii kirjan kirjoittamista seikkailuksi. Se on keino sukeltaa tuntemattomiin maailmoihin. Kahden jo painetun ja kolmannen tekeillä olevan kirjan taustalla on tuntitolkulla taustatyötä,
- Tarinan syntyminen on yllätys minullekin. On kuin itse lukisi kirjaa. Henkilöt touhuavat kaikenlaista, Pihlajamäki sanoo. Nyt hän odottaa, mitä vanhempi rouva alkaa touhuta.
