Kirja-arvostelut

Sinkun minäpuhetta

TS/<br />Tyttökerhon voi lokeroida sinkkuromaaniksi, joka pyrkii uudistamaan lajia irtautumalla sen viihteellisestä leimasta.
TS/
Tyttökerhon voi lokeroida sinkkuromaaniksi, joka pyrkii uudistamaan lajia irtautumalla sen viihteellisestä leimasta.

Laura Honkasalon Tyttökerhon voi lokeroida sinkkuromaaniksi, joka pyrkii uudistamaan lajia irtautumalla sen viihteellisestä leimasta. Vaikkapa Sophie Kinsellan Himoshoppaaja -romaaneista tuttu hedonistinen kuluttamisen ideologia korvautuu Honkasalon teoksessa kotiunelmilla.

Sisustustoimittaja Katri, teoksen päähenkilö, pysyttelee kuitenkin kapitalistisen yhteiskunnan minä=kuluttaja -maailmassa: Katri ei haaveile kauneudenhoitotuotteista tai merkkivaatteista vaan eri tavoilla sisustetuista asunnoista, jotka noudattelevat hänen vaihtuvien unelmiensa mukaista kuvaa avioliitosta ja ikuisesta rakkaudesta. Romaanin alussa Katri halajaa siivouskomeroa ja kristallikruunua, lopussa hän saa pienen asunnon Töölöstä.

Rakkauden esineellistyminen saa siis Honkasalon teoksessa uuden muodon. Muutoin teos noudattelee lajityyppinsä konventioita. Kolmikymppinen nainen etsii miestä, käy keskusteluja ystäviensä kanssa miehistä, pohtii yksikseen miehiä ja tapailee erilaisia miehiä.

Mieheen sisältyvän mysteerin lisäksi Katri pohtii omia työkuvioitaan ja etenkin pitkiä ystävyyssuhteitaan. Hänen identiteettinsä tukipylväs, tyttökerho, murentuu, kun muut tytöt pariutuvat ja perheellistyvät. Miessuhteista, joita hän pyrkii rakentamaan epätoivoisella vimmalla, ei ole kodin rakennuspuiksi.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Romaani onkin nuoren naisen heräämis- ja kasvutarina, jossa itseys rinnastetaan kodin rakentamiseen. Ulkoiset puitteet eivät tee kotia, sen Katrikin huomaa, vaan perusta löytyy itsestä. Oikeastaan romaani on tarinaa Katrin matkasta kohti todellista sinkkunaiseutta eli itsenäisenä naisena elämistä.

Romaani on täydellisen minäkeskeisyyden kuvittamista, jota seuratessa ei niinkään väsy Katrin jatkuvaan edestakaiseen jankkaamiseen miehistä. Väsyttävämmäksi teoksen tekee nimenomaisesti lajityypin keskeisin piirre eli minäpuhe, maailmankuva, jossa kaikki palautetaan omaan minään.

Honkasalo on onneksi taitava kirjoittaja ja teoksen rakentaja, joten romaani eroaa edukseen niin angloamerikkalaisista kuin suomalaisista lajitovereistaan.

KAISA KURIKKA

• Laura Honkasalo: Tyttökerho . Otava 2005.