Markku Paasosen neljäs runokokoelma Lauluja mereen uponneista kaupungeista jatkaa Voittokulusta (2001) tuttua proosallisten laatikkorunojen virtaa. Runot ovat kuin akvaarioita tai monilokeroisia soittorasioita. Meren mystinen muodottomuus ja äänet yhdistävät tekstejä, jotka etenevät sarjana toistoa hyödykseen käyttäen.
Kokoelma on suhteellisen lyhyt, joten turtumusta ei ehdi syntyä. Keskenään samankaltaiset runot ovat kuin aaltoja meressä; ulappaa saa tähystää kokonaisuutena, kellua laulun rytmissä. Maisema on ristiriitaisen kaunis, apokalyptinen ja samalla uutta aikaa loitsiva.
Vaikka alkupään muutamat kirjoittamiseen viittaavat kommentit tuntuvat päälle liimatuilta, ne kuvaavat hyvin sitä, kuinka runot muodostuvat: "Liitän kirjaimia toisiinsa: korallin rattaita, planktonsauvoja, sinisiä kiduksin hengittäviä kiviä. Se on työtä josta insinöörikin olisi ylpeä." Niin olisi; Paasonen käyttää runoissaan monia eri aineksia luovalla tavalla. Meri hallitsee kuvastoa ja sen ymmärtää, kun runominäkin toteaa: "Halusin menettää ihmisen kielen ja puhua meren alta, kadun alta, nahan alta, sama se". Maailmaa katsotaan veden läpi outona, kieli keinuu eteenpäin välkkyen auringossa kuin ruosteinen säilykepurkki aalloilla.
Lihaisia kukintoja
Silmiinpistävää kokoelmassa on ruumiillisuuteen ja lihallisuuteen liittyvien kuvien runsaus. Helsingin rannoilta löytyy kalmoja, on "märkiviä mangoja" ja "lihaisia kukintoja", meri sylkee, "kirjoittaa halkeamia, joista vereslihainen tiili loistaa, kirjoittaa peräaukollaankin, hieroo kaikkea, mikä liikkuu sisään ja ulos tässä semanttisessa kosteudessa". Seksuaalinen ja toisaalta infantiilinen kuvasto viittaavat ruumiinkokemuksen poikkeuksiin, eritteet alkumereen, jossa välillä liikutaan kuvotuksen rajamailla, kuitenkin tyylille uskollisesti. Luontoon samastuva keho muistuttaa Dylan Thomasin käsitystä ihmisruumiista maailman vastinkappaleena. Meri on kohtu, romanttinen kaivattu alkukoti.
Myyttiseen menneisyyteen ei silti unohduta, vaan meren rannalla kolisee nykyaika ratikoineen ja koneineen. Kaupunkiromanttinen runous on jo klisee, mutta onneksi sitä paetaan. Paasonen löytää myös hienoja jälkiteollisia kuvia, kuten "satelliittien lenksuvat iskelmät". Vain harvoin sorrutaan sellaisiin halpoihin sanaleikkeihin, kuin runon otsikossa Castor ja Pollution . Lihan ja koneen kauniin tuskallinen yhdistelmä ilmaisee hyvin tekstien muodon ja tyylin: "minä kytken yhdeksi koneeksi laivojen teräksen ja matelevan lihan.". Väliin asettuva vesi on kantava kaikkeuden kuva. Puhuja toivookin lopulta tulevansa mereksi ja ottavansa sisäänsä koko todellisuuden.
Laiva on lastattu
Paasonen on parhaimmillaan vyöryttäessään rohkeasti lastattua lauluaan kauas ulapalle. Varsinkin kokoelman loppuosassa monet erilaiset elementit ja kerronnallinen kierous muodostavat rytmin kanssa haastetta tarjoavia monisyisiä tekstejä. Tämä ei tee teksteistä hajanaisia, vaan ne vellovat loppuun asti yhtenä vedenpaisumuksena. Pohjimmiltaan kyse on luonnosta etäännytetystä ihmisestä, joka rankaistuna etsii orgaanista yhteyttä.
Paasonen ei luo runostelevia ruusureunaisia unikuvia ja silloinkin kun luo, hän asettaa ne tyylikkääseen ristiriitaan: "kun satoi palavia moottorinosia, kävelimme käsi kädessä ja koristimme polkumme säteilevän luonnon fantasioilla". Merikään ei ole ihannoitu ylevä rauha, vaan saasteinen, tappava "kosminen rikoskumppani". Juuri sieltä ihminen jälleensyntyy.
Ylösnousemuksen vertauksessa kuolematon liha herää uudessa aikakaudessa, jossa hengitetään kiduksilla ja "maailma sai puheemme muodon".
VILLE-JUHANI SUTINEN
• Markku Paasonen: Lauluja mereen uponneista kaupungeista . Teos 2005.
