Orpopojan
ihmeelliset seikkailut
Cornwallin viidakossa

TS/Jani Blommendahl
TS/Jani Blommendahl

Vanhoina hyvinä aikoina meillä oli lasten, nuorten ja aikuisten kirjallisuutta. Vaan eipä ole enää! Uljaassa jälkimodernissa kulttuurissa kaikki rajat ovat hämärtyneet, ja niinpä kirjallisuudessakin on karsinointien sijaan trendikästä puhua crossover-ilmiöstä.

Crossover eli rajojen ylittäminen on ollut muodissa jo pitkään etenkin musiikin puolella. Kirjallisiin keskusteluihin termi ilmaantui 1990-luvun lopulla lähinnä Harry Potter -buumin innoittamana. Siis siinä vaiheessa, kun huomattiin, että velhokoululaisen seikkailuja ahmivat yhtä innokkaasti niin lapset kuin heidän vanhempansakin. Eli crossover viittaa siis kaunokirjallisuuteen, jota lukevat sekä lapset että aikuiset.

Ilmiössä sinänsä ei tietenkään ole mitään muuta uutta kuin nimi. Ikiajat isät ovat tilanneet Aku Ankkaa itselleen vauvaikäisen lapsensa nimellä. Muumit ovat koskettaneet elämänviisaudellaan vanhempia siinä missä ruokkineet lasten fantasiamaailmaa. Samoin kuin Liisa Ihmemaassa , Pikku Prinssi , Nalle Puh ...Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle.

Viimeksi mainitut ovat aitoja crossovereita sikäli, että kirjailija on selvästi tarkoittanut teoksensa puhuttelemaan monia ikäryhmiä. Kirjallisuushistoriasta muistamme kuitenkin alkuaan aikuisille kirjoitettuja romaaneja, jotka myöhempi kulttuuri on usein lyhentäen kesyttänyt lasten- tai nuortenkirjoiksi. Näinhän kävi Jonathan Swiftin poliittiselle satiirille Gulliverin retket , näin kävi Daniel Defoen Robinson Crusoelle , toiselle valistuksen ajan klassikolle. Näin kävi osittain myös Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailuille , yhdysvaltalaisen kertomakirjallisuuden yhdelle virstanpylväälle. Crossoveriako? Pikemminkin taideteosten raiskaamista!

Jos edellisissä tapauksissa aikuisten kirjat "ryöstettiin" lastenkulttuuriin, vuosituhannen vaihteen crossoverissa ryöstöretki näyttää kulkevan toiseen suuntaan. Tosin sanoen aikuiset ovat alkaneet harrastaa alunperin lapsille tai nuorille suunnattua kirjallisuutta. Ainakin crossoverin yhtenä airueena mainostettu Salaisuuksien laakso vaikuttaa minusta selvästi pelkästään nuortenkirjalta, ja samaan viittaa teoksen taustahistoriakin.

Lontoolainen arkeologi Charmian Hussey kirjoitti romaanin kuulemma omalle pojalleen parikymmentä vuotta sitten tämän vihreistä ajatuksista innostuneena ja julkaisi sen sitten pienen piirin omakustanteena vasta vuosien päästä. Kun kasvava hype teoksen ympärillä kantautui isoon lontoolaiskustantamoon, siellä tutkailtiin ilmeisesti juuri Harry Potterin viimeisiä myyntilukuja - ja loppu onkin historiaa...

Perintönä luonnonpuisto

Salaisuuksien laakson päähenkilö, teini-ikäinen Stephen Lansbury on tietenkin orpo. Eräänä päivänä hän saa ankeaan lontoolaiseen orpokotiin tiedon, että hän on perinyt isosetänsä Theon kartanon Cornwallissa. Perillä Stephenille selviää, että ulkomaailmalta suljettu kartano tiluksineenkin onkin valtava amazonilainen luonnonpuisto, jossa eksoottiset eläimet kirmailevat ja sademetsien kasvit kukoistavat. Kun Stephen löytää isosetänsä päiväkirjat, asialle löytyy selitys. Theo on tutkimusmatkaillut 1910-luvulla Amazonin viidakoissa ja tuonut mukanaan Englantiin sikäläistä kasveja ja eläimiä. Ja myös ystävänsä, Amazonin intiaanin...

En tiedä, onko lontoolaiskustantaja muokannut tai lyhentänyt laajaa alkuperäisteosta, mutta syytä olisi ollut! Kirjan alkupuoliskolla ei tapahdu juuri mitään: Hussey kuvailee vain loputtomasti vanhan kartanon huoneita, kasveja ja eksoottisten eläinten käyttäytymistä. Pelkästään 1700-luvun vessan toiminnallekin on omistettu useampi sivu! Vaihtelua sentään tuovat Theon päiväkirjat, joista syntyy ajoittain eläväisempi rinnakkaistarina. Tuskin tämäkään näppärä ratkaisu saa kuitenkaan nykynuoria kerronnan koukkuun.

Aikuislukijalta taas vaaditaan aivan hillittömän vihreää aatemaailmaa, jotta jaksaa kahlata Husseyn ärsyttävän opettavaista ja epäuskottavaa utopiaa loppuun. Tottakai Amazonin jäljellä olevien sademetsien pelastaminen on äärimmäisen tärkeää! Tottakai valkoisten toimeenpanema alkuperäiskansojen joukkosurma kummallakin Amerikan mantereella oli törkeä rikos ihmisyyttä vastaan! Mutta ei näiden opettamiseen nuorillekaan enää tarvita romanttis-rasistista "jalon villin" stereotypiaa, kuten Hussey näyttää ajattelevan.

Kirjailija lienee yrittänyt päivittää klassista nuortenkirjaperinnettä itselleen läheisillä aatteilla. Valitettavasti tuloksena on nuortenkirjaksi epätasapainoinen ja pitkästyttävä möhkäle. Ehkä tätä sitten lukevat aikuiset, jotka haluavat paeta utooppiseen lapsuuteen: ikikesään, luonnontilaan, naiiviin lapsenuskoon...?

VEIJO HIETALA

• Charmian Hussey: Salaisuuksien laakso . Suom. Paula Korhonen. Gummerus 2005.

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.