Omaperäisen runoilijan Anne Hännisen yhdestoista runokokoelma Oljilla täytetty nainen on aikaan kokemista pohtiva ja lämpimänviileä. Edellinen kokoelma Sateen muisti ilmestyi kolme vuotta sitten. Siinäkin käsiteltiin aikaa, ja muistikuvat lapsuudesta tuntuivat vahvoina. Nyt runoissa ovat mukana muinaiset maailmat, joita runominä ei ole kokenut, mutta joihin hän tuntee saavansa yhteyden. Se tapahtuu usein luonnon, erityisesti kasvien avulla.
Ruohotakki, ruohoiho -osastossa liikutaan myyttisessä menneisyydessä, joka lomittuu nykyisyyteemme. Osasto on ilmaisultaan kokoelman kaunein: "Yö ei ole valkea: / menen kuulemaan pimeää merta / yhteisen matkan huminaa." Mutta menneisyyttä ei nähdä nostalgisesti kultaisena. Se koostuu myös vankiloista, jäljettömistä katoamisista ja luonnon pilaamisesta. Historiamme on likainen.
Lämpöä ja viileyttä
Lämpöä kokoelmaan tuo toistumisen ja alituisen palaamisen eli ajan laajuuden idea. Tämä hetki koostuu menneestä ja tulevasta. Se merkitsee, ettei mikään sittenkään häviä lopullisesti, vaikka muuttuukin matkalla. Sen symbolina ovat lyriikassa usein käytetyt linnut.
On kuitenkin huomattava, että kyse ei ole saman toistosta, sillä symbolit sijoittuvat joka tapauksessa aina hieman muuttuneisiin tilanteisiin. Tätä Hänninen kuvaa seuraavasti: "Olemisen pyörän liike, / tuttua kaikkialla, / mutta koti on siinä mikä / on koskettanut, korvaamaton. / Olemme samaa, silti emme, / vesi aaltoilee samoin, mutta toisin - / eksyy ikkunoille, silmiin, hakee koko ajan. / Kun olen poissa paikka jää."
Väräyttävää viileyttä kokoelmaan tuo täyttymätön halu toisen ihmisen ruumiilliseen läheisyyteen. Se liittyy myös runon minän identiteetin kodittomuuteen. Hänniselle tyypillisesti runossa kysytään yksinkertaisesti: "kotimatka, minne?". Suora kysyminen on keino, jonka avulla runot tarjoutuvat dialogiin lukijan kanssa. Hännisen kysymykset eivät ole suinkaan retorisia, eikä niihin vastaaminen helppoa.
Hännisen runokieli on selkeää, vaivatonta ja lyyristä. Sanasto on hienovireisesti kiinni arkisessa. Valkeat lakanat milloin pakkasesta narulle jäätyneinä, milloin autiomaassa hulmuamassa ovat tästä oiva esimerkki. Sellainen tekee sinänsä abstraktista ajan käsittelystä konkreettista, jotakin johon voi lukijana tarttua. Tämän tapainen runokielen kiinnittäminen viittaa yhtäältä varhaiseen Eila Kivikk'ahoon, jolle esteettinen voi vertautua leipään ja juustoon, ja toisaalta vaikkapa Sanna Karlströmiin, jolle arkkitehtuuri asettaa elämisen merkitseviä reunaehtoja.
Tilallisuus ja ajallisuus
Hänninen kirjoittaa runoihinsa minän, joka ei pullistele tai kuvittele olevansa kaiken napa. Hännisen runon minä on suhteellisuudentajuisesti melkein häviävä osa kaikkea. Kun kaiken ei kuvittele pyörivän oman itsen ympärillä, tajuaa myös, että maailmaan mahtuu enemmän kuin ikkunasta ulos katsoen näyttää: "Pimeä valo, emme näe sitä. / Kun silmä tottuu hämärään, / sävyt alkavat loistaa."
Ennen kaikkea lukijalle tarjoutuu tilaisuus syventyä pohtimaan omaa tilallisuuttaan ja ajallisuuttaan hössötyksen keskellä. Hännisen syvä ajatus koskee mielestäni sitä ongelmaa, joka koituu, kun ihmiset sinnittelevät pysyäkseen "ajassa kiinni". Paradoksaalista kun on, että se vain lisää kokemusta ajan hektisestä kulusta. Millä hinnalla ja ehdoilla koetamme roikkua yhä kiihtyvässä elämisen tempossa? Mitä jos rauhoittuisimme?
Oljilla täytetty nainen ei aiheistostaan huolimatta lankea nykyisin yleiseen filosofian poeettiseen kuvittamiseen. Se on kokoelman suuri ansio, sillä runous ja filosofia ovat kaksi eri asiaa. Poeettinen voi purkaa filosofian totuus-illuusiota, hajottaa sen yksiselitteisyyksiä ja osoittaa kielen ajallisuuteen, tilanteisuuteen ja materiaalisuuteen. Tässä Hänninen onnistuu hienosti.
SIRU KAINULAINEN
• Anne Hänninen: Oljilla täytetty nainen . WSOY 2005.
