Kirja-arvostelut

Työkaluja teatterikatsomoon

Teatterintutkimuksesta on vaikea kirjoittaa kansantajuisesti, sillä teatteriesityksiä ja näytelmätekstejä analysoivat tutkijat käyttävät toisilta tieteenaloilta lainattuja teorioita. Sosiologiasta, fenomenologiasta ja kulttuurintutkimuksesta kopioituja analyysimalleja käytetään melkeinpä mielivaltaisesti, ja näin teatterintutkimuksen terminologia on hyvin vakiintumatonta.

Tuntuu, että melkein jokainen teatterin tutkija määrittelee käyttämänsä termit itselleen sopiviksi, eikä harjaantumaton lukija tahdo millään pysyä tutkijan aivoitusten perässä.

Helsingin yliopiston teatteritieteen professori Pirkko Koskella on missio. Hän haluaa selventää teatterintutkimuksen terminologiaa ja tehdä tutkimustuloksista helpommin lähestyttäviä. Tätä silmälläpitäen Koski on toimittanut artikkelikokoelman Teatteriesityksen tutkiminen , johon on koottu kirjoituksia kansainvälisesti tunnetuilta tutkijoilta.

Teoksen kahdeksan artikkelia käsittelevät muun muassa teatteriesityksen luonnetta, sen analyysia, tähtinäyttelijyyttä sekä näytelmän eri tiloja.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Artikkelikokoelman vahvuudeksi voi laskea erilaiset äänenpainot ja lähestymistavat. Kokoelman kaksi ensimmäistä artikkelia, ranskalaisen Willmar Sauterin analyysi teatteritapahtumasta ja ruotsalaisen Patrice Pavisin raportti teatteriesityksen analysoinnissa käytetystä havaintolomakkeesta muodostavat mielenkiintoisen parin.

Sauter käsittelee teatteriesitystä tapahtumana, johon vaikuttaa niin itse esitys kuin katsoja ja tämän ennakkokäsitykset. Eräs hänen havainnoistaan on, että näyttelijä saa ylivallan katsojan ajatuksissa. Jos katsoja ei pidä esityksen näyttelijöistä, itse esitys jää hänelle täysin yhdentekeväksi.

Pavisin artikkeli taas antaa mainiot työkalut teatteriesityksen analysoimiseen. Alunperin teatteritutkimuksen oppilaille tarkoitettu havaintolomake sopii kaikille teatterista kiinnostuneille. Pavisin lomake sisältää neljätoista kohtaa alakysymyksineen, ja niissä käydään läpi muun muassa esityksen yleispiirteitä, näyttelijäntyötä ja esitetyn tarinan tulkintaa.

Kolmas mielenkiintoinen artikkeli käsittelee esitysten kulttuurisidonnaisuutta ja sitä, miten muunmaalaisten tekstien esittämiseen siirretään paikallisia merkityksiä. Yhtenä Janelle Reineltin esimerkkinä on Helsingin ylioppilasteatterin esitys Setä Tuomon tupa vuodelta 1995. Yhdysvalloissa teos on kansallinen ikoni, joka käsittelee rotujen välisiä ongelmia. Ylioppilasteatterin esityksessä kirja oli muuttunut kritiikiksi suomalaisen hyvinvointivaltion murenemista vastaan.

Artikkelikokoelma on mielenkiintoinen katsaus teatteriesityksen analysointitapoihin. Vaikka pari kirjoituksista ei varmastikaan aukea teatterintutkimukseen perehtymättömälle, suurin osa artikkeleista antaa teatterista innostuneelle mielenkiintoisia näkökulmia oman katsomiskokemuksen analyysiin.

TONI LEHTINEN

• Pirkko Koski (toim.): Teatteriesityksen tutkiminen . Like 2005.