Minua on petetty. Autiomaaksi nimetty Heli Rekulan retrospektiivinen näyttely on laitettu Kiasmaan isosti esille, mutta lopputuloksena näyttely saa aikaan lähinnä kylmiä väreitä ja myötähäpeän tunnetta. Pitkään aikaan en ole nähnyt näyttelyä, joka olisi herättänyt myös fyysistä pahanolon tunnetta.
Pahoinvointi ei johdu teosten sisällöistä, vaan pikemminkin siitä, että suurin osa näyttelyn töistä on niin merkityksettömiä ja huonoja. Joukossa on toki paljon upeitakin teoksia. Töiden laadun mieletön epätasaisuus ja joidenkin töiden peräti arveluttavat lähtökohdat tekevät kuitenkin sen, ettei näyttelyyn voi suhtautua hyväksyvästi.
Heli Rekula on Ars Fennica
-palkittu helsinkiläinen valokuva- ja videotaiteilija, joka on tullut suurelle yleisölle tunnetuksi lähinnä osallistumisestaan vuoden 2001 Venetsian biennaaliin. Mediajulkisuuteen hänet nosti myös vuoden 2002 Ars Fennica -palkinnon saaminen.
Temaattisesti Rekulan työt jakautuvat kahteen pääkategoriaan: ensimmäinen joukko töitä käsittelee naiseutta ja naisia, toinen maisemia.
Kiinnostavimmat teokset lukeutuvat ilman muuta ensimmäiseen kategoriaan.
Maisemasta mitäänsanomattomasti
Maisemia -sarja (1998-2004) esittelee yhtäältä abstrahoituja pintoja, toisaalta perinteisiä horisontaalisia maisemia. Niin paljon kuin Rekulan maisemakuvia on kehuttu ja niin paljon kuin niistä on kirjoitettu hienoja ja vaikeaselkoisia, jopa metafyysisiä tekstejä, minulle kuvat - ja tekstit - näyttäytyvät banaaleina. Sanoisin Rekulan maisemakuvia tavallisiksi. Kuvien valot ja rajaukset ovat kieltämättä kauniita, mutta minun on vaikea nähdä kuvissa sen enempää. Taidehistorialliset viitteet, joita kuviin on myös mahdollista rakentaa, eivät nekään riitä tekemään kuvista innostavia.
Rekula on kuvannut maisemaa myös videokameralla. Landscape no. 20 An Tiaracht (2002) ja Landscape no. 17 An Fharraige (2004) on projisoitu samalle isolle seinälle vierekkäin. Kummassakaan ei tapahdu oikeastaan mitään, sillä kamera kuvaa pelkkää maisemaa.
Valokuvaajat ovat korostaneet liikkuvassa kuvassa kameran paikallaan pysyvyyttä. Tämän kautta kameran edessä tapahtuvaa liike saa korostuneen merkityksen. Rekulankin videoteokset ovat tällaista staattisen kameran juhlaa. Työtapaa voisi pitää mielenkiintoisena, mutta silloin itse kuvassa pitäisi olla jotain katsottavaa tai idean pitäisi olla hyvä. Rekulan teoksissa on toki kaunis maisema nähtävänä, mutta jo yksistään videoiden tekninen laatu on niin heikkoa - pikselit ja kohina nousevat liiaksi esiin - että teoksia katsoessa saa helposti päänsäryn.
Naisesta voimakkaasti
Voimakkaimmat teoksensa Rekula on tehnyt vuosina 1993-1996. Ruumis-sarjan Fat ja Hyperventilation (kumpikin vuodelta 1993) ovat suomalaisen valokuvataiteen klassikkoja. Ne ovat äärimmäisen vahvoja kuvia vieläkin. Hyperventilation- kuvassa on nainen, jonka ruumiin aukoista johtavat letkut naisen päässä olevaan kaasunaamariin. Nainen on omien kaasujensa rikastuttama omavarainen kokonaisuus. Kuva viittaa vahvasti sekä moninaisiin seksuaalisuuksiin että feministiseen puhuntaan. Fat on lähikuva naisesta - itse asiassa Rekulasta itsestään - joka on valeltu kevytmargariinilla.
Vuonna 1996 Rekula kuvasi pyhiinvaellusteemaa. Kuvissa on nuori valkoisiin alusvaatteisiin puettu tyttö. Itse asiassa tytön ikää on vaikea määritellä, sillä tavallaan hän on jo hyvin aikuinen, mutta samalla lapsellisen viaton. Tyttö esiintyy kuvissa stigmat kämmenissään, toisissa kuvissa valkoisen kanin kanssa. Työt ovat samaan aikaan äärimmäisen herkkiä ja väkivaltaisia.
Naiseuden pohtiminen yleistyy inhimillisen toiminnan yleisiä tapoja koskevaksi tarkasteluksi ennen kaikkea sarjaan kuuluvassa saman nimisessä kaksiosaisessa videoteoksessa (1996/1998). Teos on erityisen voimakas, koska videoissa tapahtuu niin vähän. Kun naisen kasvoja hellästi hyväilevä (toisen naisen) käsi yhtäkkiä lyökin naista, katsoja suorastaan säpsähtää väkivallan voimaa.
Siirappia ja piimää
Rekula on tehnyt Fat -kuvan tyyliin teoksia myös vuonna 2004, jolloin hän on valellut itsensä ehkä siirapilla - näitä kuvia on mukana kaikkiaan kolme - ja toisessa versiossa kaiketi piimällä. Uudet kuvat ovat kauniimmin valaistuja kuin alkuperäinen Fat . Idealtaan ne eivät kuitenkaan saavuta sen voimaa.
Fat -teoksessa Rekula ottaa kantaa mainosten naiskuvastoon sekä viittaa groteskin ja eksessin käsitteisiin ja käytäntöihin. Sen sijaan uudet kuvat viittaavat vain pintaan, leikkiin ja performanssiin, niihinkin ohuesti. Naiseutta koskeva hieno pohdinta uupuu kuvista täysin. Valeluun käytetyt nesteet ovat niin ikään merkityksettömiä.
Toistamisen vielä hyväksyisin, mutta vakavilla asioilla leikkimistä en. Alkuperäisissä Ruumis -sarjan Desiré -kuvissa (vuodelta 1996) nainen on sutannut naamansa suklaalla. Nämä ovat jälleen vahvoja kuvia. Sen sijaan vuonna 2004 kuvatut Desiré -sarjan Pain , After Hours ja Miss November floppaavat totaalisesti.
Erityisesti näyttelyn alkukuvaksi nostettu Pain kiusaa minua. Se on kauniisti valaistu profiilikuva naisesta, jolla on niskatuki ja mustaksi meikattu silmä. Itse oletin, jo nimenkin ohjeistamana, että kuvassa on aidosti piesty, mahdollisesti kotiväkivallan kohteeksi joutunut nainen. Vertaan sitä heti esimerkiksi Andres Serranon ruumishuoneella kuvaamiin kasvokuviin, joiden voima on niiden autenttisuudessa. Mutta minut valtaa järkytys, kun rinnastan Painin Desiré-sarjan kahteen muuhun kuvaan ja Ruumis-sarjaan kokonaisuudessaan; kyseessä onkin vain eräänlainen roolileikkisä muotikuvallinen performanssi kameralle. Kuvassaan Rekula leikkii arveluttavaa leikkiä asialla, joka on raakaa todellisuutta monille; hakattuja ja raiskattuja naisia kun valitettavasti riittää.
Vakavia ja konkreettisia asioita voi toki käsitellä myös lavastaen, mutta silloin idean pitää olla vahva, toimiva ja selkeä. Rekulan uudet kuvat kyllä näyttävät pääosin hyviltä, mutta ne eivät ole sisällöllisesti vakuuttavia.
HARRI PÄLVIRANTA
• Heli Rekula: Autiomaa, teoksia vuosilta 1989-2004 . Nykytaiteen museo Kiasmassa Helsingissä - 24. 4.
