Westendissä eletään veitsenterällä
Voiko espoolaiseen merenrantataloon kirjoittaa nykyajan tragedian? Kyllä voi, ja nimenomaan juuri sinne. Kaksi vuotta sitten se ei Pasi Lampelalta vielä onnistnut. Helsingin kaupunginteatterin Viattomuuden lopusta tuli pinnallinen kuvaus pinnallisista ihmisistä. Teatteri Jurkkaan tehty Westend on jotakin aivan muuta: syvälle sukeltava draama ihmisistä, joilla on luiden ja lihasten lisäksi myös pehmeät kudokset.
Olli Berg (Eero Saarinen) on nousukas, joka vimmaisella tahdolla on raivannut itselleen paikan huipulta. Hänen kaunis ja tyylikäs juristivaimonsa Anita (Sari Havas) ja yliopiston pääsykokeisiin pänttäävä tyttärensä Elena (Pamela Tola) oireilevat pahaa oloaan. Kapitalismin menestystarinan käänteitä ilmestyy todistamaan Anitan veli, kansainvälistä elämää viettänyt valokuvaaja Henri (Ville Sandqvist).
Lampelan itse Jurkkaan ohjaamassa esityksessä espoolaisperheen epätoivon kuilusta ei muodostu lamaannuttavaa pimeää tunnelia, vaan valtavalla energialla kieppuva tornado, joka pyyhkäisee pikkuasiat ja pikkuihmiset tieltään.
Näytelmän tiheissä kohdissa kiteytyy moni ajan kipukohta. Laajimpana maaperänä on kahleista vapautettu kapitalismi vapaan yritteliäisyyden ja suurten voittojen mutta myös suurten riskien mahdollistajana. Siitä versoo otollinen kasvualusta tragedialle, kun jyrkät käänteet onnettomuudesta onneen ja onnesta onnettomuuteen tulevat mahdollisiksi, jopa todennäköisiksi.
Muita aihelmia ovat väkivalta, ihmissuhteiden seksualisoituminen sekä eriarvoisuuden pysyvyys. Kaiken demokraattisuuden alla istuu sitkeässä luokkatietoisuus, joka konkretisoituu asuinalueiden synnyttämissä mielleyhtymissä.
Älykkäiden ihmisten sukupuolten sotaa
Westendin henkilöt tiedostavat tilansa. He ovat lukeneet parisuhdepalstat ja paremman elämän oppaat sekä oppineet omista psykoanalyyseistään. He eivät hautaudu tilanteeseensa typeryyttään, vaan siksi, ettei elämä kaikesta huolimatta ole hallittavissa.
Huolimatta tietoisuudesta ja sivistyneisyydestä Lampelan ihmiskuva näyttäytyy Westendissä samalla tavoin biologispohjaisena kuin hänen edellisessä Jurkka-ohjauksessaan Strindbergin Neiti Juliesta . Myös Westendistä tulee sukupuolten sodan näyttämö, kun maskuliininen, patriarkaalinen hallinnantarve ja naisten turhautumien katkeruus lyövät vastakkain. Esitys tavoittaa tilanteen erittäin hyvin molempien sukupuolten kannalta, eikä tyydy vanhanaikaisiin oletuksiin tai ratkaisuihin.
Westendin näyttelijäntyö on aivan huikeaa: vimmaista, energistä, estotonta ja paljasta. Sekä painavista merkityksistä täyttyvät hiljaisuudet että raivoisasti räjähtävät toiminnan hetket vaikuttavat voimallisesti Jurkan muutaman neliön näyttämöllä, johon Markus Tsokkisen lavastuksen valkokankaat ja Harri Kejosen valaistuksen loisteputket luovat suuren talon tilantuntua. Valkoisen seinäpinnan ja tummaksi lakatun puun yhdistelmä on tyylikäs, mutta kovat puupenkit tuntuvat miljöössä erikoiselta ratkaisulta.
Hurjaa urostelua ja tukea baarikaapista
Saarinen ja Sandqvist lataavat miesten kohtaamiseen hirveää ja hauskaa urosteluenergiaa, mutta erityisesti Saarinen vie Ollinsa niin huimaavasti rotkon reunalle, että melkein pyörryttää. Taidokkaan näyttelijän esityksessä valtaisakaan voimankäyttö ei pääse horjuttamaan rytmiä ja ajatusta.
Sari Havas punaviinistä elämänvoimansa etsivänä Anitana on yhtä lailla täyteläinen, voimakas roolityö, joka kääntää esiin sekä henkilön taustan että tulevaisuuden pelot. Teatterikoulun 3. vuosikurssilla opiskeleva, tv-sarjoissa ja elokuvissa jo hyviä rooleja tehnyt Pamela Tola on Jurkassa kovassa seurassa ja vakuuttaa Elenana, joka tietää liian paljon liian varhain. Nykyistä suojatumman lapsuuden ja nuoruuden vaatimus tulee hienosti esiin roolihahmon kautta.
Ville Sandqvistin hahmo on muita enemmän tapahtumien todistaja, peili, josta muut henkilöt etsivät omaa heijastustaan tai ratkaisua ongelmiinsa. Sandqvistin rauhallinen, välittömyyttä niin näyttämöllä olossa kuin reagoinnissakin painottava näyttelemistapa sopii tähän asemaan täydellisesti.
Ainoastaan ohjauksen ratkaisu avata replikointi kohti kuvitteellista "neljättä seinää" tuntuu tarpeettoman korostetusti näyttämölliseltä keinolta Teatteri Jurkan intiimissä huonetilassa erityisesti tällä näyttelijäkaartilla, joka pystyisi taatusti vaikka selkäpuolellaan tai päälaellaan pitämään yleisön mielenkiinnon vireillä.
Lieväksi pettymykseksi muodostuu myös näytelmän loppu, jota Lampela ei vie aivan perille asti.
OUTI LAHTINEN
• Pasi Lampela: Westend , ohjaus Pasi Lampela, lavastus ja puvustus Markus Tsokkinen, valo- ja äänisuunnittelu Harri Kejonen. Kantaesitys Teatteri Jurkassa 24. 2.
