Helsingin kaupunginteatterissa Neil Hardwickin ohjaamana Suomen ensiesityksensä saanut brittiläisen Terry Johnsonin näytelmä Hitchcock ja blondi kuuluu siihen kiehtovaan ja suosittuun fiktion lajiin, joka käyttää aineksinaan edesmenneiden julkisuuden henkilöiden elämän ja persoonallisuuden arvoituksia. Johnsonin aiemmissa näytelmissä ovat mielikuvituksen ravintoa tarjonneet muun muassa Albert Einstein, Marilyn Monroe, Sigmund Freud ja Salvador Dali.
Hitchcock ja blondi -näytelmä muodostuu kahdesta tarinasta, kehyksestä. Toisessa Hitchcockin elokuviin erikoistunut semiotiikan professori tutkii nuoren opiskelijan kanssa vanhoja filmikeloja yrittäen selvittää, mitä osittain tuhoutunut materiaali pitää sisällään. Toinen tarina koostuu Hitchcock-kohtauksista, joissa ohjaaja tapaa erilaisissa tilanteissa Psykon alastonkohtauksia esittämään valittua stunt-näyttelijää.
Tarinoita yhdistämään Johnson on keksinyt filmilöydön, joka paljastaa Hitchcockin ensimmäisen blondin, sen jonka kopioita muun muassa Grace Kelly, Janet Leigh ja Tippi Hedren saivat klassikoiksi muodostuneissa elokuvissa esittää.
Näytelmän kuvio on kiehtova ja kekseliäs, vaikka välillä professorin ja hänen oppilaansa elokuva-alan yksityiskohtaiseen sanastoon yllättävän pitkiksi ajoiksi jumittuvat dialogit tuntuvat hivenen puuduttavilta.
Elokuvateemaan sopivasti Antti Mattilan lavastus rakentuu pääasiassa kolmesta projisointiscreenistä, jotka näyttävät kaunista mustavalkofilmikuvitusta sekä professorin ja hänen oppilaansa tarinan tapahtumamiljöötä, paratiisimaista lomasaarimaisemaa Kreikan saaristossa.
Mattilan ja valosuunnittelija Juha Westmanin projisoinneista erityisesti suihkussa oleva nainen onnistuu todella luomaan fantastisen illuusion ja vaelteleva kuu on hauska efekti.
Konkreettisten lavastuselementtien liikuttelemiseen käytetyt lattian alta nousevat lavat sen sijaan ovat teknisesti yllättävän kömpelö elementti, eivätkä näyttämön jännitteet onnistu kantamaan katsojaa yli hitaiden siirtymien pitkästymättä.
Elina Kolehmaisen puvustus on tyylikästä ja sijoittaa henkilöt hyvin ajassa ja elämäntilanteessa.
Arvoituksellisia miehiä ja naisaivoja
Mikko Kivinen on loistava Hitchcock, pidättyväinen, asiallisen keskittynyt, mutta ennen kaikkea arvoituksellinen. Jätettynä mysteeriksi lempeyden ja julmuuden kentälle Kivisen henkilöhahmo on esityksen kiinnostavin piste.
Carl-Kristian Rundman näyttelee keski-iänkriisiä ja ehkä muitakin komplekseja kipuilevaa Alex-professoria taiten, varjellen kysymystä professorin motiiveista ja tarkoitusperistä, mikä on yksi keskeinen näytelmän jännitettä muodostava tekijä. Rundmanin Alexista on ihanan vaikea sanoa onko hän mukava, väärinymmärretty mies vai nuoria tyttöjä saalistava asemaansa väärinkäyttävä törkimys.
Blondeja näiden miesten elämässä näyttelevät Mari Perankoski ja Sanna-June Hyde. Perankoski on Hitchcockin blondi, jonka elämän suunnalle suuren ohjaajan ratkaisut tarjoavat uusia mahdollisuuksia. Harmillisesti tämä jää kuitenkin kliseisen blondikuvan vangiksi, vaikka tarina tarjoaisi hänestä laajempaa ja realismiin tukeutuvampaa naiskuvaa, ja repliikkien perusteella hänelle olisi hyvin voinut näytellä myös aivot, edes jonkinlaiset. Tunteita Perankoski kyllä roolihenkilölleen antaa, ja ne ovat oikeita, kunnollisia tunteita pelosta ja hämmennyksestä vallantunteeseen ja nautintoon.
Sanna-June Hyde taas on reipas ja fiksu nykyblondi Nicole, joka on oppinut tunnistamaan elämän naiselle asettamat sudenkuopat ja selviytymään. Hyden roolityö sopii erinomaisesti pariksi Rundmanin professorille, siinä on samaa todellisenmakuista monitulkintaisuutta ja määrittelemättömyyttä. Nicolessa on raivostuttavat ja kunnioitettavat piirteensä, jotka estävät liian aikaisin ratkaisemasta kysymystä siitä, pitääkö henkilöstä vai inhoaako häntä, ollako puolesta vai vastaan.
Ikuinen blondin metsästys
Johnsonin näytelmä leikittelee ajatuksella, että kaiken taiteen taustalla on tekijänsä oma varhainen trauma, jonka toistoa ja käsittelemistä kaikki taiteilijan tuotanto on. Hitchcockin päähänpinttymäksi kiteytetään viileiden blondien surmaaminen elokuvasta toiseen mitä ahdistavimmissa tilanteissa.
Silti näytelmä tarjoaa myös toisen mahdollisen selityksen toistuville blondimurhille. Se on yleinen misogynia, naisviha. Kun Hitchcockin ja Alex-professorin blondi-suhteet vihjaavat naisten väheksyntään ja hyväksikäyttöön ja toisaalta intohimoon ja kaipaukseen, on Kari Mattilan fantastisesti koko olemukseen laajennetun kivikasvoisesti näyttelemä aviomies puhtaan naisiin kohdistuvan aggression keskitetty kuva.
Huolimatta siitä, että estys käsittelee kiinnostavasti ja ajatuksella kysymyksiä vallasta, katseen kohteena olemisesta ja hyväksikäytöstä ei silti voi olla juolahtamatta mieleen, että se toisaalta myös tuottaa jälleen kerran uuden mahdollisuuden alistaa alaston naisruumis alttiiksi ja katseen kohteeksi ilman mahdollisuutta katsoa takaisin. Näyttämöllä se tapahtuu ilman Hitchcockin hienotunteista rajaavaa leikkausta ja terävyysalueiden valintaa.
OUTI LAHTINEN
• Terry Johnson: Hitchcock ja blondi , suomennos Kersti Juva. Helsingin kaupunginteatteri, ohjaus Neil Hardwick, puvut Elina Kolehmainen, lavastus ja projisoinnit Antti Mattila, valot ja projisoinnit Juha Westman, ääni Antero Mansikka. Suomen kantaesitys pienellä näyttämöllä 27.1.
