Seireenien laulua ei Titanista ole kuulunut. Ei, vaikka kuinka on yritetty kuunnella tuon meistä 1,2 miljardin kilometrin päässä olevan Saturnuksen suurimman kuun tallennettua ääntä. Ukkonenkaan ei ole jyrähdellyt planeetan kylmän kiertolaisen metaanisessa kaasukehässä. Joka tapauksessa Huygens-luotaimen laskeutuessa tammikuun puolivälissä onnellisesti oranssisen Titanin pinnalle, mukana meni pala suomalaista osaamista. Taivaalta putoava laskeutuja mittasi metaanikaasun painetta Vaisala Oy:n kapasitiivisella paineanturilla eli barometrillä.
Kapasitiivinen mittausmenetelmä oli käytössä jo 1930-luvun puolivälissä, kun tiedemies, keksijä ja vähitellen hieman vastahakoisesti myös liikemies Vilho Väisälä (1889-1969) lähetti taivaalle ensimmäisiä radiotekniikkaan perustuviaylemmän ilmakehän sääluotaimiaan.
Meteorologi Vilho Väisälä on vanhin niistä kolmesta savolaiskarjalaisesta tiedemiesveljeksestä, joista akateemikko Olli Lehto kertoo viidennessä tietokirjassaan Oman tien kulkijat - Veljekset Vilho, Yrjö ja Kalle Väisälä . Kirja kytkeytyy voimakkaasti myös Turun yliopiston talousvaikeuksien täyttämiin ensimmäisiin vuosikymmeniin, sillä Yrjö (1891-1971) ja Kalle (1893-1968) Väisälä toimivat täällä pitkään omien tieteenalojensa - Yrjö fysiikan ja tähtitieteen, Kalle matematiikan - professoreina.
Olli Lehto on jakanut runsaan 400-sivuisen elämänkertateoksensa miltei matemaattisen tarkasti neljään osaan. Ensimmäiseksi hän kertoo 1700-luvulta lähtien Väisästen ja myöhemmin vuoteen 1906 Weisellin suvun seitsenlapsisen perheen elosta Utrassa ja Joensuun Papinkadulla sekä matemaattisluonnontieteellisesti ja liikunnallisesti aktiivisten veljesten koulutiestä Joensuun klassillisessa lyseossa.
Kalle kirii kärkeen
Väisälän perheen kolmen tulevan tiedemiehen tie vei opiskelemaan Helsinkiin silloiseen Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston fyysis-matemaattiseen osastoon. Kaikkien yllätykseksi koulussa innottomimmin läksyjään lukenut Kalle oli loistava opiskelija, joka väitteli tohtoriksi jo 22-vuotiaana.
Hänen viidennen asteen yhtälöiden algebrallisia ratkaisuja käsitellyt väitöskirjansa herätti heti myös kansainvälistä huomiota. Ennen Turkuun tuloaan matemaatikko ehti harjoittaa tutkimusta sekä Göttingenissä että Tukholmassa ja toimia vielä kolme vuotta Tartossa alansa professorina.
Turun yliopistossa Kalle Väisälä perusti seuraajansa Kustaa Inkerin vahvalla myötävaikutuksella lukuteoreettisen koulukunnan, jonka perinnettä opinahjossa tänäkin päivänä jatketaan. Kiinnostus todennäköisyyslaskentaan teki hänestä 1920-luvulla myös vakuutusmatemaatikon. Yrjö Väisälä oli ehtinyt kokeilla taloudellisesti turvattua vakuutusmatematiikkaa Helsingissä jo 1915.
Kokonaan oma lukunsa Kalle Väisälän yli 40 vuotta jatkuneella tieteellisellä uralla on hänen toimintansa oppikoulun matematiikan opetuksen uudistajana. Kaksi sukupolvea ehti 1900-luvulla oppia algebran, geometrian ja trigonometrian alkeiden lisäksi myös differentiaali- ja integraalilaskennan aakkoset hänen oppi- ja esimerkkikirjoistaan. Lukuteoria ja korkeamman algebran alkeet (1950) ja Vektorianalyysi (1954) taas kuluivat yliopisto-opiskelijoiden käsissä.
Sattumaa, tietoa ja taitoa
Vilho Väisälästä oli matemaatikon sijasta tullut säätieteilijä vahingossa, kun hän oli löytänyt Suomen puolelta maahan pudonneen neuvostoliittolaisen, radioaalloilla toimivan hieman kömpelön sääluotaimen. Yrjö Väisälä sen sijaan tiesi jo mitä ilmeisimmin koulupoikana haluavansa tähtitieteilijäksi, sillä hän oli innostunut astronomiasta jo Utrassa ja Joensuussa. Ensimmäinen oma peiliteleskooppi valmistui kuitenkin vasta Helsingissä 1917 taloudellisten ja optisten valmiuksien antaessa sijan luovuudelle ja käden taidoille.
Kirjan nimi viittaa eniten juuri tulevaan akateemikkoon Yrjö Väisälään. Hän oli professoriveljistä se, jolla oli eniten elämässään uskallusta tehdä sitä, mikä oli hänelle mieleen. Tämä sai Yrjö Väisälän lähtemään valtion geodeetin virasta vasta perustettuun Turun Suomalaiseen Yliopistoon 1924. Samalla Yrjö sai vedetyksi perässään myös aitosuomalaisena kielikiivailijana mainetta hankkineen Kalle-veljensä.
Olli Lehto kertoo hämmästyneensä sitä, miten tunnettu ja tunnustettu Yrjö Väisälä on maailmalla geodesian alalla. Sen lisäksi, että hän tähtitieteilijänä käynnisti astronomian tutkimuksen, rakensi neljä tähtitornia, käynnisti 1920 paikallisen tähtitieteellisen harrastusyhdistyksen Turun Ursan ja perusti 1952 tähtitieteellis-optisen Tuorlan tutkimuslaitoksen, Väisälä keksi geodeettina mm. valon interferenssivertailuun perustuvan perusviivan mittausmenetelmän.
Metrin mittaisesta kvartsimitasta lähtien sillä on verrattu lähtöväliä yhä pitempiin välimatkoihin: Pisin näin mitattu matka on turkulaisten hyvin tuntema, 864 metrin mittainen vertausperusviiva Lohjanharjun Nummelassa.
Aikaisemmin perusviivoja oli ollut maastossa mm. Iso-Heikkilän pellolla. Geodeettisen tarkkuuden yhä voimassa oleva maailmanennätys saavutettiin Tuorlassa helmikuussa 1964 samana päivänä, jona Veikko Kankkonen hyppäsi Innsbruckin olympialaisissa pienessä mäessä kultaa. Kallioluolassa mitattiin silloin 24 metriä sadasmiljoonasosan tarkkuudella! Ja Väisälät hyödynsivät tässäkin sattuman kaupassa tehokkaasti medioita.
Kirjoittaja kertoo kiihkottomasti, mutta samalla ylitsevuotavasti myös Yrjö Väisälän onnistuneesta pikkuplaneettojen "tehdasmaisesta" metsästyksestä ja niiden nimeämisestä suomalaisten suurmiesten, jumalien ja paikkakuntien mukaan. Samalla on huomioitu hänen kehittämänsä tähtikolmiomittausmenetelmä ja zeniittiteleskooppi, jolla mitattiin Maan napojen epäsäännöllistä liikettä.
Jostakin syystä Lehto ei kuitenkaan mainitse tekstissään sanallakaan astrolabista. Tuolla Yrjö Väisälän automatisoiman astronomisen havaintolaitteen avulla tähtitieteellinen paikanmääritys ja valokuvaus kävi 1970-luvun alusta lähtien aikaisempaa helpommin.
Leukailua ilman vihoittelua
Perhekeskeisistä tiedemiesveljeksistä Vilho ja Yrjö harrastivat kumpikin veneilyä. Vilho purjehti Porvoossa moottorin ja Yrjö Rymättylässä tuulen avulla. Kalle puolestaan viihtyi omalla Rymättylän mökillään mehiläisten parissa. Kaikki kolme olivat isänsä tavoin myös innokkaita esperanton harrastajia.
Olli Lehdon mukaan vilholaiset, yrjöläiset ja kallelaiset osasivat leukailla toisilleen niin kirjeissä kuin sanallisestikin, mutta eivät vihoitelleet keskenään. Sopuisuudesta kertovat omalta osaltaan myös veljesten lainaus- ja lahjoitushankkeet.
Vuonna 1963 Vilho Väisälä lahjoitti viidenneksen yhtiönsä osakekannasta Suomalaiselle Tiedeakatemialle. Siten sai alkunsa veljesten nimiä kantava nimikkorahasto, joka 2000-luvulla on vuosittain jakanut miljoona euroa palkintoina ja apurahoina matemaattisluonnontieteelliselle tutkimukselle.
JARMO WALLENIUS
• Olli Lehto: Oman tien kulkijat - Veljekset Vilho, Yrjö ja Kalle Väisälä . Otava .
