Kulttuuri

Nykyihmisen oloinen kulkuri maailmankaikkeudessa

TS/<br />Harry Martinson harrasti myös piirtämistä.
TS/
Harry Martinson harrasti myös piirtämistä.

JARMO WALLENIUS

Ruotsalaisen nobelistikirjailijan Harry Martinsonin (1904-1978) syntymästä tuli viime vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Tukholmassa Gamla Stanin sydämessä sijaitseva Nobel-museo on juhlistanut merkkivuotta kirjailijan elämää ja hänen kirjailijantyönsä teemoja valottavalla, maaliskuun puoliväliin jatkuvalla Dagdroppen och kosmos -näyttelyllä. Riisuttu versio siitä saadaan lahden tälle puolelle jo saman kuun alussa.

Suomalaista näyttelyssä kävijää hämmästyttävät Martinsonin Suomi-kytkennät, jotka yltävät taidevaikutteista talvisotaan osallistumiseen ja Aniara-avaruusrunoelman näkemyksenomaiseen Lauluun Karjalasta .

Martinsonin lapsuus kunnan elättinä ja huutolaispoikana, jonka "isä on kuollut ja äiti Kaliforniassa", oli karu ja täynnä karkuretkiä kasvatuskodeista. Pakopaikan ja henkireiän antoivat luonto ja koulu, jossa originelli, innostava opettaja sytytti Martinsoniin sammumattoman tiedonjanon. Kirjat, kartat ja opetustaulut avasivat koko maailman ja lisää sytykettä antoi viikkolehti "Illustra" eli Allers Familj-Journal . Sen sivuilta Martinson luki ensimmäistä kertaa mm. atomeista.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Vajaat 70 vuotta myöhemmin huutolaispojalle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto kirjailijantyöstä, joka "vangitsee kastepisaran ja heijastelee avaruutta".

Pannuhuoneesta voi nähdä kauas

Konkreettisesti omin silmin ja aistein maailmaa tutkimaan Martinson lähti 16-vuotiaana. Seitsemän merimies- ja vaellusvuotta kypsyttivät hänestä kirjailijan. Martinson oli jo lapsena pitänyt kertomisesta ja kirjoittamisesta.

  Merimieselämä ruokki tätä puolta entisestään ja meriltä kirjeitä saaneet ystävät kannustivat Martinsonia kirjoittamaan laajemmallekin yleisölle.

Sairastuminen tuberkuloosiin toi Martinsonin takaisin Ruotsiin. Toimeentulon hankkiminen teollistuvassa maatalousyhteiskunnassa ei ollut helppoa. Ruotsiin palattuaan Martinson vaelteli kulkurina ympäri maata ja elätti itsensä mm. tilapäistöillä ja kerjäämällä, mutta pääsi myös kirjoittamisen alkuun: runoja, sekä omia että käännöksiä, julkaistiin työläislehdissä. Esikoisrunokokoelma Spökskeppet ilmestyi samana vuonna 1929. Seuraavana vuonna Martinson osallistui 5 unga -antologiaan, josta tuli modernismin läpimurtoteos ruotsalaisessa runoudessa.

Kuvaavaa Martinsonin taiteilijanlaadulle on se, miten ahtainkin ympäristö voi avata näköaloja sille, joka osaa katsoa. Toimiessaan fyysisesti erittäin raskaassa työssä lämmittäjänä laivalla Martinson löysi polttoaineena käytetyn hiilen joukosta fossiileja, jotka veivät ajassa vuosituhansia taaksepäin. Tiede ja taide yhdistyivät runoilijan mielessä ahtaassa pannuhuoneessa, jonka hyllyille hän perusti jopa pienen fossiilimuseon ja pyysi työtoveriaankin poimimaan talteen hiilen joukosta putkahtavat aarteet.

Ankarissa elämänolosuhteissa Martinsonissa jalostui kyky löytää pienestä suurta, hankkia tietoa, nähdä oleellinen, kokea ihmishengen kyky vaeltaa vapaana, olivatpa olosuhteet miten ankarat tahansa. Kirjailija imi henkistä ravintoa läheltä ja kaukaa, elävästä elämästä ja kirjojen sivuilta.

Itsenäinen ajattelija

Lapsuudessa koettu ulkopuolisuus ja luonnon, mielikuvituksen ja luovuuden tarjoamat pakotiet ovat tehneet Martinsonin lapsuutta kuvaavasta Nässlorna blomma -kirjasta ihmisen myyttisen selviytymistarinan. Samanlaiseksi myytiksi on ihmiskunnan tasolla kohonnut eeppinen runoelma Aniara (1956), joka kertoo Maan ydinsotaa pakenevasta avaruusaluksesta, joka suistuu radaltaan ja matkaa kohti tuntematonta.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Ulkopuolisuus teki Martinsonista myös itsenäisen ajattelijan, joka seurasi tiiviisti oman aikansa tapahtumia ja tieteen saavutuksia, mutta joka ei missään vaiheessa monien aikalaisten tavoin "hurahtanut" uusiin aatteisiin. Hän oli työläiskirjailija, muttei halunnut tulla luokitelluksi mihinkään poliittiseen ryhmittymään. Hän inhosi diktatuureja, niin kommunistien kuin natsien, ja suhtautui kriittisesti myös moniin ihailemansa tieteen saavutuksiin. Hänen mielestään ihmiskunnan oli syytä kysyä, onko tieteen ja teknologian kehitys viemässä sitä sittenkään oikeaan suuntaan.

Martinson nautti hyvänä seuramiehenä siitä, että oli osa porukkaa, olipa kyse merimiesten joukosta tai modernistirunoilijoiden kaveripiiristä, mutta ei koskaan tinkinyt omasta itsenäisestä ajattelustaan, vaikka kärsi saamastaan kritiikistä mm. silloin, kun teoksessaan Vagnen kritisoi autoilun mukanaan tuomia epätoivottavia ilmiöitä - eikä saanut ymmärrystä ajatuksilleen.

Dagdroppen och kosmos -näyttely havainnollistaa Martinsonin kirjailijantyön keskeiset teemat: lapsuuden, luonnon, meren, maan ja avaruuden. Näyttelyssä on esillä paljon valokuvaajaystävä Lennart Nilssonin Martinsonista ottamia laadukkaita valokuvia, samoin Martinsonin omia piirroksia "mikrokosmoksesta", mm. voikukista ja ötököistä sekä runokäsikirjoituksia. Nauhalta kuullaan Martinsonin lausuvan omia runojaan sekä pätkiä radiohaastatteluista. Aniarasta tehdyn oopperan puvut ovat mielenkiintoinen yksityiskohta.

Martinsonin tuotanto heijastaa 1900-luvun suuria kysymyksiä: sosiaalista oikeudenmukaisuutta, sotaa ja rauhaa, saastumista ja ydinaseita, kulttuurin pinnallistumista ja kaupallistumista. Martinsonin esiin nostamat teemat ovat aina vain ajankohtaisempia. Niihin ei ole edelleenkään helppoja vastauksia. Martinsonin tinkimätön, mutta ihmistä ymmärtävä asenne puhuttelee.

Talvisodassa postin kuljettajana

Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen sai Martinsonin konkreettiseen toimintaan. Hän kiersi kirjailijakollegansa Eyvind Johnsonin kanssa ympäri Ruotsia värväten vapaaehtoisia Suomen avuksi ja lähti itsekin vuonna 1940 rintamalle, jossa sai tehtäväkseen postin kuljetuksen. Martinson oli tutustunut jo nuorena suomenruotsalaiseen lyriikkaan, mm. Edith Södergranin, Hagar Olssonin, Rabbe Enckellin, Elmer Diktoniuksen, Henry Parlandin ja Gunnar Björlingin teoksiin.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Ehkä eniten ihmetyttää se runoilijan intuitio, joka on saanut perin juurin ruotsalaisen, joskin hengeltään maailmankalaiseksi kouliutuneen Martinsonin sijoittamaan maailmankuululle Aniaralleen henkilön, joka kylmän avaruuden halki kiitäessään uneksii nimen omaan Karjalasta näyn, jonka jokainen suomalaisevakko tunnistaa omakseen. Tuntuu kuin Martinson olisi temmannut taiteilijanintuitiollaan kuvia niin aikalaisten mielistä kuin menneestä ja tulevasta.

Nobel nostatti ristiaallokon

Harry Martinson oli jo omana aikanaan arvostettu kirjailija, joka valittiin 45-vuotiaana Ruotsin Akatemiaan. Tämä asema tuotti niin Harry Martinsonille kuin toiselle Akatemia-kirjailijalle, Eyvind Johnsonille myös katkeran kokemuksen, joka leimasi koko Martinsonin loppuelämää.

Vaikka Martinson oli ajattelultaan hyvin itsenäinen, hän oli herkkä kritiikille ja otti sen raskaasti. Erityisen paljon Martinsonia loukkasi se jälkipyykki, jota Ruotsissa pestiin sen jälkeen, kun Akatemia päätti vuonna 1956 myöntää kirjallisuuden Nobelin kahdelle omalle jäsenelleen - Martinsonille ja Johnsonille.

Osa ruotsalaisista kulttuuripersoonista piti valintaa häpeällisenä - ei siksi, etteivät Martinson ja Johnson olisi ansainneet Nobelejaan, vaan siksi, että valinta tapahtui Akatemian omista riveistä. Muualla maailmassa valinta ei herättänyt samanlaista kohua kuin Ruotsissa, jossa käynnistyi myös laajempi keskustelu siitä, onko kirjallisuuden Nobelissa ylipäänsä mitään mieltä.

Siteerattu sanan nomadi

Harry Martinson on ruotsin kielen taituri ja ruotsalaisen luonnon kuvaaja. Vaikka hän ei ole maailmalla yhtä tunnettu kuin jotkut muut kirjailijanimet, hän on pysynyt elävänä kirjailijana, jonka monet tuntuvat löytävän ja ottavan omakseen omia teitään.

Martinson-sitaatteihin ja -vaikutteisiin törmää Suomessakin yllättävän usein: television Karjala-ohjelmassa kuvaruutuun ilmestyy hänen mottonsa, nuori tamperelaiskirjailija nimeää hänen Kulkijan pilvilinnansa (Vägen till Klockrike) nuoruutensa vaikuttavimmaksi lukuelämykseksi. Piispa valitsee pitkänperjantain saarnansa pohjaksi ja nykyihmisen tuntoja kuvaamaan Aniaran , jota siteeraa pitkiä pätkiä ja päätyy pohtimaan "Maailma on erilainen kuin haluaisin sen olevan. Itse olen erilainen kuin haluaisin olla. Välillä en edes kunnolla tiedä, mikä ja mitä oikeastaan haluaisin olla."

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Martinsonin erityinen ominaisuus: nähdä pienessä suurta, yhdisti tieteen ja taiteen ennen näkemättömällä tavalla. Harry Martinson kuvasi nurmessa mönkiviä ja voikukan varsilla taiteilevia ötököitä siinä, missä modernin fysiikan saavutuksia. Martinson vieraili v. 1941 mm. Nils Bohrin laboratoriossa. Jos Martinson eläisi nyt, hän seuraisi ehtymättömällä mielenkiinnolla kvanttifysiikan ja maailman synnyn tutkimusta ja teorioita ja ottaisi kantaa globalisaatioon.

Martinsonilla oli unelma maailmasta ilman rajoja ja ihmisestä maailmankansalaisena, nomadina, joka liikkuu niin fyysisesti kuin henkisestikin laajoilla alueilla - ja kehittyy. Martinsonin voi kuvitella istumaan hattu hieman takaraivolle työnnettynä lentoaseman penkillä menijöitä ja tulijoita tarkkailemassa. Ovatko ohirientävät ihmiset vapaita vaeltajia?

Runoilija ei ollut idealisti, ei ainakaan toisen maailmasodan syttymisen jälkeen. Hän kertoi ihmisyydestä maailmassa, jossa vastauksia oli yhtä vaikea saada kuin tänään. Aniara joutui poikkeamaan kurssiltaan, eikä kukaan tiedä, minne se on matkalla.

TS/<br />Kuva Wallen Martinson-juttuun
TS/
Kuva Wallen Martinson-juttuun