Arvovaltainen tiedelehti Nature julkaisi vuonna 1997 selvityksen, jonka mukaan 40 prosenttia maailman tiedemiehistä uskoo Jumalaan. Turun Yliopiston tähtitieteen professori Esko Valtaoja ei ole yksi heistä.
Se käy ilmi Tieto-Finlandialla palkitusta kirjasta Kotona maailmankaikkeudessa (2001), jossa Valtaoja ei tee eroa primitiivisten uskomusten ja järjestäytyneen uskonnon tai magian ja myyttien välillä. Omaa asennettaan hän luonnehtii "tavalliseksi pakanuudeksi", jonka arjessa uskonnolla ei ole mitään merkitystä, mutta ateismi torjutaan. Ateisti tietää varmasti, ettei Jumalaa ole, Valtaoja selittää, tunnollinen tiedemies ei ota kantaa asioihin, joista ei ole varmaa tietoa tarjolla.
Pian kirjapalkinnon jälkeen kristillisen kirjallisuuden kustantamo Kirjapaja päätti haastaa professorin väittelyyn piispan kanssa.
Kirjeenvaihdon tuloksen syntynyt Nurkkaan ajettu Jumala? on siisti ja sivistynyt kirja, jossa ei kinastella maailmankuvasta. Tampereen hiippakunnan piispa Juha Pihkala on insinöörin poika, joka luottaa fysiikan lakeihin eikä tyrkytä luomisoppia evoluutioteorian tilalle. Valtaoja puolestaan on hartaasti uskoneen Hilma-mummin pojanpoika, eikä hänelle siksi juolahda edes mieleen kristittyjen vähättely.
Ristiriidan lähteeksi jää siis maailmankatsomus.
Tasaväkistä tunnustelua
Valtaojan mukaan tiede on tuonut ihmiskunnalle enemmän apua ja helpotusta kuin uskonto. Pihkala ei näe tiedettä ja uskontoa kilpailijoina, vaan arvelee niiden useimmiten tukeneen toisiaan.
Molemmat ovat oikeassa, mikä tilanne toistuu kirjassa useaan otteeseen.
Teologiaa tuntevalla tähtitieteilijällä on ehkä mielessään eräänlainen tieteen ja uskon elokuva-versio, joka aina huipentuu Galileon kuulusteluun renessanssin Italiassa ja evoluutioteoriaa vastaan käytyyn oikeudenkäyntiin 1930-luvun Amerikassa. Tieteenfilosofiaan perehtynyt piispa puolestaan muistuttaa, että kirkon instituutiot ovat myös länsimaisen ajattelun välittäjiä ja kehittäjiä.
Tällainen rooli luontuu hyvin kristilliselle materialismille, jossa maailmaa tarkastellaan todellisena ja tutkimisen arvoisena, Pihkala kirjoittaa.
Voidaanko siis ajatella, että tieteen ja uskon valtakamppailut olisi käyty, vaikka kristinuskoa ei olisi syntynyt, koska ne liittyvät enemmän yleisinhimilliseen raadollisuuteen kuin tiettyyn instituutioon? Tai että ilman kirkkoa kiihkouskovainen Isaac Newton ei olisi ollut yhtä kiinnostunut maailmankaikkeuden lainalaisuuksista eikä munkki Gregor Mendelille olisi tarjoutunut aikaa ja mahdollisuutta keksiä genetiikan perusteita?
Miksipä ei. Tämä on kysymys, jossa Valtaojan puolustus jää selkeimmin auki, eikä Pihkala huomaa tilaisuutta.
Kirkossa, pikemminkin kuin uskonnoissa, Valtaojaa kaihertaa juuri moraaliarvojen toistuva laiminlyönti ja sortojärjestelmiin liittoutuminen. Sitä hän ei huomaa myöntää, että valistuskauteen asti kirkko oli puutteineenkin ainoa instituutio, joka edes periaatteessa otti kantaa ihmisten välisiin riistosuhteisiin sääty-yhteiskunnissa.
"Kristillinen moraali" ei siten muutu käsitteenä merkityksettömäksi, vaikka tietty oikeudentunto ja kyky eettisiin valintoihin onkin nykytieteen mukaan osa ihmislajin geeniperimää. Sen todellinen merkitys järjestyneenä ja valvottuna opinkappaleena liittyy yhä lähihistoriaan, josta yksilön oikeuksia ja koskemattomuutta puolustava siviililainsäädäntö muutoin puuttui.
Valistus ei myöskään ensimmäisenä lisännyt ihmisten välistä tasa-arvoa, vaan keksi fysiikasta ja myöhemmin biologiasta johdettuja keinoja, joiden avulla tiettyjen ihmisten alemmuus voitiin oikein tieteellisesti todistaa. Tästä rotuhierarkioiden perinteestä, jonka huipulle filosofi Kant asetti ihailemansa Newtonin ja pohjalle hottentotin, ei ole vieläkään täysin päästy eroon.
Piispan suojaus putoaa
Pihkalan uskonnollinen maailmankatsomus on varsin akateeminen ja luterilainen. Ihmeitä hän ei kaipaa.
Uskonnollisista kokemuksista Pihkala ei kerro mitään. Kokemusperäinen tieto kuuluu Valtaojan alaan. Luontevampaa olisi puhua Pihkalan uskonnollisesta intuitiosta, joka ei ole valmis vastaus vaan kysymisen tapa.
Näkökulma on sattumalta hieman samanlainen kuin maailmanuskontoja tutkineen Scott Atranin kirjassa In Gods We Trust (2002). Uskonnollisuus ei liity niinkään entisaikojen ihmisen tietämättömyyteen, jonka tiede nyt voisi hälventää, vaan nykyihmisellekin ominaiseen biologiseen, "esiohjelmoituun" taipumukseen. Sen seurauksena me yhä näemme pilvissä kasvoja, pimeydessä hahmoja tai luemme aikomuksen ja tahdon ilmaisuja jopa tietokoneista ja autoista, Atran kirjoittaa.
Uskonto sinänsä ei ole evoluution synnyttämä sopeutuma, joka auttoi pleistoseenikauden ihmistä selviämään kovissa olosuhteissa. Mutta Atranin mukaan se on eräs tapa tukahduttaa valintoja lamauttava havainnon ja tiedon epävarmuus.
Valtaojalle tiede on puolestaan tapa oppia elämään epävarmuuden kanssa.
Tieto ja usko eivät ole toistensa vastakohtia, professori myöntelee, vaan tiede ja dogmi. Mutta juuri siksi itseään korjaava tiede tarjoaa ylivoimaisen vapauden suhteessa Pihkalan sisäistä ääntä uskovaan kirkkoon. "Mitä tiede kehottaa?", Valtaoja kysyy: "Ajattelemaan, että voit olla väärässä."
Nyt putoaa piispan suojaus, eikä professori huomaa viedä pistoa loppuun asti.
Valtaoja menee liian helposti Pihkalan harhautukseen, jonka mukaan tiede ei voi selittää aivan kaikkea. Niin varmaankin on, mutta miksi juuri piispat osaisivat selittää selittämättömän? Mikseivät baarimestarit ja taksikuskit kelpaa?
Jumalasta ei ole vieläkään havaintoa, mutta Pihkala on ajautunut nurkkaan. Tekninen tyrmäys seuraa, kun molemmat keskustelijat ymmärtävät vihdoin hylätä liian suuret aiheet - Auschwitz dogmaattisen uskomisen tai Hiroshima tieteen sokeuden huipentumana - ja keskittyvät arkisempiin hyvän ja pahan ongelmiin.
Tekninen tyrmäys
Valtaoja ei voi sietää seksuaalisen vähemmistön sortoa, jota hänelle edustaa konservatiivisten kristittyjen homokammo ja luterilaisen kirjon lipevä väistely. Selvä kanta homoliittoihin on jätetty Jumalan huomaan, ikään kuin ilmoitusta odottaen.
Myös Pihkala yrittää sivuuttaa sen seikan, ettei ehkäisyn ja abortin hyväksyvä suomalainen valtionkirkko liitä seksuaalisuutta sen biologiseen funktioon, lisääntymiseen, vaan ainoastaan rakkauteen. Homojen epätasa-arvoisen kohtelun perusteeksi hän joutuukin saivartelemaan Humen maallisella filosofialla, vaikka tilanne vaatisi kirkollista laupeutta. Lisäksi hän höpisee jotakin homoliittojen epävarmoista seurauksista.
Todellisuudessa me tietenkin tiedämme, mitä homoliitoista seuraa: onnea ja satunnaista onnettomuutta, kuten rakkaudesta yleensäkin. Lisäksi me tiedämme sen yhtä suurella varmuudella kuin heteroliittojen seuraukset, sillä ei homous ole uusi keksintö, ainoastaan tasaveroiset ihmisoikeudet ovat.
Aiemman todistuksensa vastaisesti piispa Pihkala palaa keskiaikaiseen käsitykseen, jonka mukaan kirkko asettaa moraalisen lain sen sijaan että se omilla asetuksillaan vain varjelisi kirkosta tai muuta yksittäisestä instituutiosta riippumattoman moraalin, rakkauden ja armon olemassaoloa muutoinkin kovassa maailmassa.
Pihkala ei sorru ainoastaan filosofiseen ristiriitaan vaan selkärangattomaan johtajuuteen valtionkirkon korkeana virkamiehenä. Henkisen kamppailun lopputulos ei jää epäselväksi. Tiede kukistaa uskonnon, Turku Tampereen.
PUTTE WILHELMSSON
• Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala? Keskustelukirjeitä uskosta ja tiedosta . Kirjapaja 2004.
