Kirja-arvostelut

Jotta ihminen voisi tyytyä ja luopua

TS/Marttiina Sairanen<br />Pentti Linkola on julkaissut uuden kirjan viidentoista vuoden tauon jälkeen.
TS/Marttiina Sairanen
Pentti Linkola on julkaissut uuden kirjan viidentoista vuoden tauon jälkeen.

Tuore muistikuva Pentti Linkolasta Turun kirjamessuilla: tuttu ruutupaita, reisitaskuhousut, puukko vyöllä. Mikään ei ole muuttunut kahdenkymmenen vuoden aikana, ei kansakunnan kuuluisimman kalastajan olemuksessa eikä ajattelussa.

Viiteentoista vuoteen Linkola ei ole julkaissut kirjaa, mutta median kiinnostus hänen mielipiteisiinsä on kestänyt. Ilmastomuutoksen, globalisaation ja lajituhon edetessä on haluttu tietää, joko ihmiskunnan tuomiopäivä koittaa niin kuin Linkola on siitä varoittanut.

Tosiasiassa Linkola on ollut äänessä kaiken aikaa, laatinut kirjojen sijaan kannanottoja ja kritiikkejä useisiin lehtiin. Nyt julkaistuun Voisiko elämä voittaa -teokseen on koottu näitä 1990-luvun tekstejä muhkea, joskin tyylillisesti ja toistollisesti epätasainen nippu.

Suurin osa teksteistä on ajankohtaisia kannanottoja, mutta mukana on myös ekologinen manifesti vuodelta 1999, positiivinen mutta reunaehdoissaan haasteellinen vastaus kirjan kysymykseen.

Kirjaan mahtuu jopa hirtehinen pakina mahdollisesta Suomesta, jossa hirvikolarista uutisoitaisiin metsän eikä kaupungin näkökulmasta: hirven terveyttä ja taustoja kuvataan tarkasti, autoilijan menehtyminen mainitaan ohimennen.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Elitistinen syväekologia

Linkola itse nimittää näkemystään edelleen "syväekologiseksi". Ekofilosofien kommenteissa, etenkin Olli Tammilehdon, on kuitenkin todisteltu Linkolan olevan etäällä varsinaisesta syväekologiasta. Linkolaa on pidetty elitistisenä antihumanistina verrattuna syväekologeihin.

Toisaalta käsillä oleva kirjoituskokoelma todistaa, että Linkolan arvomaailma ei ole ekofasistinen vaan ekosofistinen. Linkola on inhimillisempi ja ristiriitaisempi kuin millaisena häntä on tavattu siteerata. Manifesteissaan hän paljastaa, että "elämän voittaminen" on hänelle sittenkin ihmislajin priorisointia.

Villien ja kotieläinten suhteen Linkolalla on omat suosikkinsa, joiden paremmuutta hänen ei ole tarvinnut missään perustella. Linnut ovat edelleen etualalla Linkolan lajihierarkiassa. Jopa häkeistä vapautuneet kanat ovat Linkolan silmissä "reippaita" ja "intelligenttejä" eläimiä. Toisaalta Linkola ironisoi kesämökkisuomalaisten lajisuppeaa linturakkautta.

Kanoille suotuun ylistykseen verrattuna se häpeä, jonka Linkola langettaa erinäisille ihmisille, asettuu tragikoomisiin mittasuhteisiin. Metsähallituksen ja metsähoitajat sekä meteorologit ovat vastuussa informaation vääristelystä, lääkärit ja teollisuuden edustajat suhteellisuudentajun puuttumisesta.

Suhteellisuudentajua Linkola perää myös monilta ympäristöjärjestöjen edustajilta. Hän toteaa arvostavansa vegaanien arvomaailmaa, mutta kyseenalaistaa sen filosofisen perustan. Kissa ja kissanomistaja taas ovat toisiinsa kiedottu ongelma, jota Linkola nimittää "luonnonsuojelun vaietuksi painajaiseksi".

Mitä vanhemmaksi Linkola on käynyt, sitä enemmän esimerkillinen ihminen on hänen teksteissään filosofi Linkolan itsensä näköinen. Arvokkaalla ihmisellä on vanhan ihmisen viisaus ja kulttuurieliitin sivistys, hän hyväksyy talouseläinten huomaavaisen käytön ja kuvittelee lehmien puolesta näiden tyytyväisen maiskutuksen talvelta suojaavassa navetassa.

Tältä osin Olli Tammilehdon arvio Linkolasta saksalaisen kulttuuriperinnön sulattaneena ekosofistina pitää erinomaisesti paikkansa, verrattuna esimerkiksi amerikkalaisen ympäristöliikkeen työväenluokkaiseen arvopohjaan.

Ikimetsä kuin tuomiokirkko

Voisiko elämä voittaa on jaettu seitsemään osastoon aiheiden perusteella: metsä, luonto, eläinten oikeudet, Suomi, globalisaatio, sekä kirja-arvostelut ja päättävä ekologinen apoteoosi.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Metsillä ja järvillä saatujen kokemusten kuvailussa Linkolan retoriikka on edelleen omaa luokkaansa suomalaisessa luontokirjallisuudessa. Hänen henkilökohtaiset muistelunsa ovat vahvin hätähuuto sen puolesta, mitä kaikkea suomalainen on jo sulkenut elämänpiiristään.

Rajan takaiseen Karjalaan on museoitunut paitsi metsä myös ihminen sellaisena kuin Linkola kaipaa sotia edeltävää Suomea: ihmistä joka edelleen kykeni "tyytymään ja luopumaan".

Linkolan saarna hiljenee myötäelämyksiksi, milloin hän pääsee arvostelemaan muiden luontokirjoja. Eläinlajien ja luontomaiseman kulttuurista merkitystä Linkola ei tunnu muuten saavan muotoilluksi kuin muiden näkemyksiä vertaillessaan.

Tosin ikimetsän merkityksen Linkola tekee käsitettäväksi turkulaiselle tuntuvalla tavalla: aarniometsän hoitotoimia hän vertaa siihen, että Turun tuomiokirkko korvattaisiin halvemmalla ja funktionaalisemmalla peltihallilla.

Vaikka Linkolan huiteleva tilastojen käyttö ja riemukkaasti paisutteleva ilmaisu eivät herättäisi lukijassa vastakaikua, ohittamatonta hänen kirjoituksissaan on huoli siitä, miten metsähallitus toimii kuin valtio valtiossa tai miten metsien yhteisomistaminen vapauttaa yksilöt vastuusta lähiympäristöään kohtaan.

Tämän syksyn kirjoista Linkolan rinnalle voisi nostaa lähinnä Veikko Huovisen yllätysromaanin Konsta Pylkkänen etsii kortteeria . Kalastajan ja metsänhoitajan arvomaailmat ovat periaatteessa etäällä toisistaan, mutta molemmilla on kaipuu hyvästellä metsäsuomalainen sellaisena kuin heidän sukupolvensa on vielä saanut sellaisen kohdata.

Kolumnimaisissa kannanotoissa Linkolan retorinen taituruus ja ekosofistinen moraali eivät aina osu yksiin. Tuloksena on pateettista ilmaisua, joka naurattaisi, jollei kyse olisi juuri niin vakavista asioista kuin mikä piilee Linkolan surun ja huolen pohjalla.

Ja sehän se on mikä Linkolassa vaikuttaa: hänen surunsa purkautuu niin vuolaana ja hänen huolensa niin raivoisana, että lukija joutuu kysymään itseltään, mikä osa lukemisen vastareaktioista on omaa häpeää ja mikä cityihmisen yleistä paatuneisuutta.

MARKKU SOIKKELI

• Pentti Linkola: Voisiko elämä voittaa . Tammi 2004.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Luitko jo nämä?