Kulttuuri

Koti kannusti kuvataiteilijaksi

TS/Merja Ilpala<br />Kuvataiteilija Inari Krohn asuu ja työskentelee Vesikansan entisessä kansakoulussa Vihdissä.
TS/Merja Ilpala
Kuvataiteilija Inari Krohn asuu ja työskentelee Vesikansan entisessä kansakoulussa Vihdissä.

MERJA ILPALA

Kuvataiteilija Inari Krohnin muistelmat vievät lukijan 1950-luvun Helsinkiin, ankaraan tyttökouluun ja kannustavaan kulttuurikotiin. - Helsinki ja varsinkin Katajanokka olivat silloin rauhallisia ja turvallisia. Enää en kaupunkiin muuttaisi, hän sanoo.

Ensi vuonna tulee kuluneeksi kolmekymmentä vuotta siitä, kun Inari Krohn ja hänen puolisonsa Pertti Lassila ostivat vanhan kansakoulun Vihdin Vesikansasta. Ympärillä on maaseudun rauha, talossa tilaa perheelle ja ateljeelle. Toinen tärkeä paikka löytyy Ströömin väylän varrelta Kustavista, Turun saaristosta.

Krohn on viettänyt kesiä Kustavissa 13-vuotiaasta saakka, siitä asti kun hänen tätinsä taiteilija Eva Cedeström osti Lypyrtin kylästä Naution torpan. Myös niillä muistoilla on tärkeä sija tänä syksynä ilmestyneessä kirjassa Muusa kirjahyllyssä .

"Saari oli ihmeellinen. Kaikki ympärillä oli ihmeellistä. Olimme tottuneet Suomenlahden saariston väreihin, kivikkorantoihin, harmaisiin kallioihin. Täällä värit olivat toisenlaiset. Kalliot olivat punaiset. Ne olivat paikoin valtavan laakeita ja komeita."

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

"Joka ilta soudimme Alastaloon hakemaan maitoa. Sinne tulivat muutkin kyläläiset. Ihmiset istuskelivat pihassa ja odottivat. Ennen pitkää Milda tuli työntäen maitokärryä, jossa oli iso tonkka vastalypsettyä maitoa."

Lapsuuden kesät olivat kuluneet Skogholmenissa Sipoon saaristossa. Saari tuntui olevan kaukana ulkomerellä, etelärannan edessä oli aava horisontti.

Nyt saari on melkein Vuosaaren edustalla, mutta sitä kirjoittaja ei halua tietää. Hänelle Skogholmen on aivan muualla kuin maantieteellisessä paikassa. Se on olemassa lapsuuden maassa, muuttumattomana. Iän myötä kaikki välimatkat vain kutistuvat.

Kirjoittaminen ei ole vierasta

Inari Krohn kertoo tunteneensa suurta riemua, kun näki yön tunteina kirjoittamansa tarinan kansien välissä. Alkusysäyksen kirjoittamiseen hän sai, kun muutamaa graafikkoa pyydettiin kertomaan lapsuusmuistoistaan.

- En edes tiennyt muistavani niin paljon. Uskon, että jokainen muistaa, jos vain alkaa kirjoittaa. Muistot ikään kuin jäsentyvät järjestykseen, Krohn sanoo.

- Ei minulla ollut kunnianhimoisia muodollisia tavoitteita. Aloitin alusta ja kirjoitin niin kuin asiat olivat siihen asti, kunnes lopetin, hän yksinkertaistaa.

Uudesta aluevaltauksesta ei voi puhua. Inari Krohn on nimittäin kirjoittanut koko ikänsä: novelleja ja päiväkirjoja, laajoja juttuja Teinilehteen ja esseitä Taide -lehteen.

- Kuvataide on minulle kuitenkin tärkeintä. Tiesin jo 14-vuotiaana, että haluan kuvataiteilijaksi, Kirjoittaminen kulki siinä vieressä, hän sanoo.

Sisar Leena Krohn valitsi toisin. Hänestä kasvoi tunnettu ja tunnustettu, muun muassa Finlandia-palkinnon saanut kirjailija, jonka teoksia on käännetty useille kielille. Inari puolestaan on kuvittanut monia sisarensa kirjoja.

Muistelmateoksessa tytöt tuntuvat erottamattomilta. Ikäeroa on vain puolitoista vuotta, kiinnostuksen kohteet ovat samat. Lämmin suhde on jatkunut myös aikuisena.

Silja kärsi tyttökoulussa

Muusa kirjahyllyssä esittelee nuoren Siljan , mikä on Inari Krohnin ensimmäinen nimi. Hän alkoi käyttää Inaria vasta lukiossa saadakseen etäisyyttä ahdasmieliseen Hallituskadun tyttökouluun.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kirja antaa kouluvuosista kaikkea muuta kuin auvoisen kuvan. Kuri oli ankara, tyttöjen nöyryyttäminen arkea.

- Ajatukset oppilaiden kohtelusta olivat periytyneet edelliseltä vuosisadalta ja koulun henki polki ihmisoikeuksia. Opettajan merkitys on valtava, sillä nuori ihminen on altis vaikutteille ja itsetunto kaipaa tukea. Hyvällä opettajalla voi olla olennainen osa ammatinvalinnassa, huono voi painaa maan tomuun, Inari Krohn miettii.

Hallituskadulla hän sai tukea piirustuksenopettajaltaan Penniltä eli Sirkka Markkaselta . " Tämä Silja on predestinoitu taiteilijaksi", Markkanen sanoi eräällä unohtumattomalla välitunnilla ja sai kehujen kohteen hämilleen.

Tyttö otti selvää, mitä vieras sana tarkoitti: ennakolta määrättyä. Opettajan tunnustus kuulosti kohtalonomaiselta.

"Kuin joku olisi kääntänyt minuun silmänsä ja kirjoittanut kohdalleni elämän kirjaan tulevaisuuteni. Oliko Penni päässyt lukemaan sitä kirjaa? Mitä hän oli nähnyt?"

Silja on vasta nuori tyttö, melkein lapsi vielä, mutta äkkiä tulevaisuus on hänen edessään kirkkaana ja selkeänä.

Runot ja musiikki lievittivät surua

Siljan ja Leenan koti ei ollut varakas, vaan henkisesti rikas. Isä Alf Krohn toimitti Taide-lehteä ja äiti Liisa työskenteli Sielullisesti Sairaiden Vastaanottoasemalla. Isän työn ansiosta kodissa kävi paljon taiteilijoita, ja tytöt jaksoivat loputtomiin katsella kirjahyllyn lukuisia kuvitettuja taidekirjoja.

Silja oli vain 13-vuotias, kun isä kuoli. Esikoinen oli hukkua suruun, suunnitteli itsemurhaa ja viilteli valtimoaan partakoneenterällä.

Lohtu löytyi runoista, kirjoista ja musiikista.

"Oli Marian Anderssonin laulama pieni lied-levy, Erlkönig ja Ave Maria sekä Lindenbaum. Oli myös Vivaldin Vuodenajat, Beethovenin kohtalonsinfonia ja Pastoraalisinfonia ja yhdeksäs. Musiikki tuli elämän ja lohdutti."

Seuraavaksi löytyvät elokuvat ja teatteri. Silja kävi elokuva-arkistossa ja keskustan elokuvateattereissa katsomassa kaiken mahdollisen, rakasti Kansallisteatterin näytelmiä, piti kunnia-asianaan istua jokaisessa radio-orkesterin tiistaikonsertissa yliopiston isossa juhlasalissa, katsoi koululaisnäytöksissä oopperat ja baletit.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Paul Klee -näyttely Ateneumissa oli ilmestys, mutta varsinaiset elämykset odottivat Tukholmassa, jossa tyttö vietti kesän lapsenvahtina.

"Nationalmuseum oli paljon suurempi kuin Ateneum ja sen kokoelmat olivat laajat! Menin sinne monta kertaa. Tietämykseni taiteesta laajeni."

"Kaikista hienoin oli silti Moderna Museet. Se vasta avasi silmät! Calderin liikkuva veistos pihalla sai aina minut vetämään henkeä. Suomessa ei ollut nähtävillä modernia taidetta. Täällä oli. Olivat modernismin suuret mestarit Matissesta ja Picassosta alkaen, olivat amerikkalaiset, oli kiinnostavia abstrakteja maalauksia."

Pian myös kotimaassa alkoivat puhaltaa uudet tuulet. Ars 61 herätti kiivaan keskustelun nykytaiteesta ja koko taidekäsitys koki lyhyessä ajassa perustavia muutoksia.

Professori ei sovi baariin?

Turullakin on paikkansa Inari Krohnin muistoissa. Isän veljet Eino ja Sven Krohn saivat miltei samaan aikaan professuurin Turun yliopistossa. Sven oli filosofian professori, Eino estetiikan ja yleisen kirjallisuuden.

Silja ja Leena kävivät heidän luonaan joulu- ja hiihtolomilla. Molemmissa kodeissa oli aina tilaa sukulaistytöille.

Krohn kertoo, miten Einon ja Kertun kodissa Puolalanpuiston laidalla oli merkillinen uusi maalaus, harmaasävyinen vaakasuora työ, joka esitti leipomoa. Omituiset, vakavannäköiset miehet leipoivat pöytien ääressä.

"Eino kertoi, että hän oli ostanut sen taiteilijalta, joka oli ilmestynyt heidän ovensa taakse taulua kaupittelemaan. Eino oli pyytänyt hänet sisään ja katsonut taulua. Nuori taiteilija oli sanonut: "He leipovat elämän leipää..." Maalaus oli tehnyt Einoon suuren vaikutuksen ja hän oli heti maksanut siitä pyydetyn hinnan. Taulun alakulmassa oli taiteilijan nimi, Alpo Jaakola."

Yliopistomiehiä hieman huvitti uuden kotikaupungin ilmapiiri. Joku oli nähnyt kaupungilla Svenin menevän baariin kahville ja katsoi asiakseen valistaa tulokasta, ettei professorien ole Turussa tapana käydä baareissa.

Luitko jo nämä?