Kulttuuri

Runo ja hitaus

TS/Heini Lehväslaiho<br />Kristiina Lähde aloitti Runoviikon kirjailijaluennot.
TS/Heini Lehväslaiho
Kristiina Lähde aloitti Runoviikon kirjailijaluennot.

Runon liike on näkymätön kuin tuulen liike, jonka havaitsemme välillisesti aalloissa, lumipyryssä tai iholla. Konkreettisesti runo liikkuu, kun sormet lukevat pistekirjoitusta, käsiala ilmentää vauhtia tai ele paljastaa runon liikuttavan lukijaa.

Runon sisällön hidas- tai nopealiikkeisyyden voi nähdä, jos ajattelee runoa aikana ja tapahtumisena, joka etenee kerronnan tai kuvauksen sykkeessä. Voimme myös ajatella runoa paikkana tai tilana, jolloin sen hitaus onkin lähinnä hiljaisuutta.

Eeva-Liisa Manner kirjoitti: "Laatikossani asuu etanoita, hiljaista väkeä". Etanat ovat hitaita, mutta myös mykkiä. Sanat ''hiljaa'' ja ''hiljentää'' viittaavatkin niin vauhtiin kuin volyymiin. Sekä hitauteen että hiljaisuuteen liittyy ajatus rauhasta ja kiireettömyydestä.

Runon ja kuvataiteen hitaus ja hiljaisuus ovat tulkinnanvaraisia verrattuna musiikin säntillisiin tempo- ja volyymimerkintöihin. Voimme pohtia, miten hitaus tai hiljaisuus ilmenee eri taiteenaloilla. Millainen runo vastaa stillebeniä? Milloin tekstin tempo on allegretto?

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Aikaa runo kohtelee miten tahtoo: Se liikahtaa vuosituhansia yhdessä sanavälissä tai pysäyttää vauhdin kuin seinään, oivaltaa tunnelmasta tai paikasta toiseen, viipyy detaljissa. Säe voi sulkea syliinsä evoluution.

Vaikka runo notkeudessaan voi virnuilla yrityksillemme selittää aikaa, ilman tajuttavaa kehystä on mahdoton arvioida runon hitautta. Mikä olisi runon nopeuden mittapuu? Ehkä muu kielenkäyttömme ja sitä kautta ajattelumme. Mielellään myös elämän tempo, koska runo ei (toivottavasti) ole umpiossa, vaan läsnä.

Häly ja kiire heijastuvat runoon ylenpalttisena kuvastona ja liikkeenä, mutta runo itse ei menetä myönteistä hitauttaan. Runossa on lupa "vain" olla ja ajatella; se on tarkkaavaista läsnäoloa, ei maailmalta sulkeutunutta laahustamista. Hitaus poikii luovuutta ja viisautta.

Onko muodikas hiljaisuuden kaipuu vain pakoa kiireestä vai toivommeko enemmän? Runon hitaus ja hiljaisuus eivät suinkaan edusta tyhjyyttä, vaan täyteyttä ja merkityksellisyyttä, joista voi ammentaa.

Matka oivalluksesta valmiiseen runoon on jopa vuosien mittainen. Sitä edeltää alitajuinen kypsyttely, ja runo jatkaa elämäänsä lukijoissa. Runolla ei siis ole alkua eikä loppua, vain aikaa ja tilaa. Ikivanhan runouden hidas matkanteko on elinvoimaisuutta.

Runokirjaan sisältyy ajatus ajasta: kirjan mukana lukija saa luvan käpertyä nojatuoliin. Tavallaan lukija saa myös kirjailijan käyttämän ajan, hitaasti auki keriytyvät runot. Runoteos on kuin litteäksi puristettu tyyny, josta käyttöön otettaessa tulee suuri ja pullea.

Runoilija tuntee myös hitauden varjopuolet: toisinaan tuskalliset epävarmuuden ja luomisen prosessit. Mannerin etanat kuvaavat koskettavasti kirjoittajaakin: "Laatikossani asuu etanoita, hiljaista väkeä / näyttävät joskus aran sarvensa / kulkevat lehdillä, kirjaimet hohtavat lävitse / piirtävät kirjaan sitkeän, hoippuvan polun".

Ehkä runoilijan tehtävä on olla yhteiskunnan hidas, istahtaa penkille, oivaltaa aika ajoin? Ehkä lukijan tehtävä on ottaa vastaan hitaus hedelmineen? Ehkä runo on puistonpenkki kiireen keskellä.

SAALIS

Kolmanneksi kauheinta on tainnuttaa kampela. / Puristan silmäni kiinni ja lyön. Kuuluu muinaisen ruukun helinää. / Sirpaleita, perkeitä, kadmiumia. Meillä on bikinit ja suojakerroin, / varpaankynnet säihkyvät kuin suomut ja sekamehukanisteri / tanssii auringossa: fosforia, levää, levää. /

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

(Bunsenliekki , Teos 2004)

KRISTIINA LÄHDE