Kulttuuri

Kaikki saastuneet tuhotaan

Tieteis- ja kauhufilmien kiinteitä kytkentöjä rasittavat tänään aivottomat aiheet, spektaakkelimaiset vyörytykset ja väkivaltaiset toimintajaksot. Näin simppeleitä kepulikonsteja pahoin rappiolle ajautuneessa lajityypissä pitäisi nyt ehdottomasti välttää, sillä normaalilla järjellä varustetun katsojan pelästyttäminen vaatii loogisen juonen ohella uskottavat ulkoiset raamit ja ohjaajalta herkät hoksottimet tunnelmien vaihtuville vivahteille.

Lievää kulttimainetta nauttivan Paul Andersonin parin vuoden takainen Resident Evil oli niitä jännäreitä, joissa lainausten lukumäärällä yritettiin peitellä innostuksen ja sisällön puutetta. Vielä tympeimmillä tehosteilla ja tyhjyyttään kumisevammalla aineistolla sählätään filmin jatko-osassa, jossa mörköjen paljoudella yritetään hämätä yleisön huomiokykyä.

Kun edeltäneessä hirviöpläjäyksessä suuryhtiössä riehunut tappajavirus muutti laitoksen laboratorion kuoleman loukuksi, tällä kertaa saastuu koko kaupunki asukkaineen. Niinpä käsikirjoittajille ei riitä enää mutanttilaumojen teurastaminen vaan nyt täytyy tuhota alueelta jokainen elollinen, suppeaa sankariporukkaa tietysti lukuun ottamatta. Ennen armahtavaa ohjusiskua tekele ehtii esitellä puolentoista tunnin ajan mitä vastenmielisimpiä lähikuvia ihmisten kylmäverisistä kiduttamisista ja lahtaamisista.

Nimensä raamatullisesta viitteestä huolimatta Resident Evil: Apocalypse tuskin jäänee iljettävän tunkiokasan viimeiseksi pöyhinnäksi päätellen loppukohtauksen avoimesta asetelmasta. Ihmettelen niiden kolportöörien vastuutonta moraalia, joka sallii moisen sonnan valmistamisen ja markkinoinnin alaikäisten keskuuteen.

TAPANI MASKULA

• Resident Evil: Apocalypse. Ohjaaja: Alexander Witt. (Kinopalatsi 6).