Kirja-arvostelut

Janne Kivivuori: Paha tieto

Oikeuspoliittisessa tutkimuslaitoksessa työskentelevä Janne Kivivuori on aiemmin julkaissut kolme kirjaa, joissa hän arveli "psykokulttuurin" vaikuttaneen turmiollisesti julkisen keskustelun tasoon.

Kivivuoren idea on lyhyesti sanottuna se, että väittelytilanteessa meillä on tapana sivuuttaa hankalat sisällölliset argumentit ja turvautua epämääräisiin psykologisiin teorioihin tai uskomuksiin. Niiden avulla voidaan osoittaa, etteivät toisten ihmisten ajatukset ole järkeviä, vaan ne perustuvat johonkin mentaaliseen kaavan tai salattuihin motiiveihin.

Tätä taustaa vasten Kivivuoren uusin kirja Paha tieto voi tulla pienenä yllätyksenä.

Aiheena on tieteenvastaisuus antiikista nykypäivään. Sillä Kivivuori tarkoittaa toisten ihmisten ajattelua, joka ei ole järkevää, vaan perustuu johonkin mentaaliseen kaavaan tai salattuihin motiiveihin.

Kovia syytöksiä

Kivivuoren toisia ihmisiä edustaa filosofeista, esteetikoista ja muista humanisteista koostuva "kulttuurieliitti". Omikseen Kivivuori kokee luonnontieteilijät, vaikka itse onkin koulutukseltaan sosiologi.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kivivuoren mukaan kulttuurieliittiä on murroskausina uhannut vallan ja aseman menetys. Niinpä sen salattu motiivi on vallan palauttaminen.

Mentaalinen kaava, johon kulttuurieliitti sortuu, on "hyvän myytin" ja "pahan tiedon" asettaminen toisiaan vastaan. "Hyödylliset sepitteet nähdään sosiaalisen järjestyksen takeina ja tieto sosiaalista järjestystä uhkaavana tekijänä", Kivivuori kirjoittaa.

Platonin Valtio-dialogissa Sokrates kertoo juurta jaksain millaista luomistarua tavallisille ihmisille olisi uskoteltava, jotta heistä tulisi kelpo kansalaisia. Myös roomalainen poliitikko Cicero oli sitä mieltä, että valtakunnan viisailla oli oikeus epäillä jumalia, mutta kansan pariin levinneenä epäilys johtaisi anarkiaan.

Johdonmukaisimmin tämän opinkappaleen määritti 1600-luvulla elänyt englantilainen filosofi Hobbes.

Pakanallisten uskontojen alkuperä on teeskentelyssä: ihmiset, jotka laativat lait, esittivät ne jumalten säätäminä. Hobbesin mielestä se onkin viisasta, sillä "ihmisten teot juontuvat heidän mielipiteistään, ja mielipiteiden hyvässä hallinnassa piilee ihmisten tekojen hyvä hallinta, jotta heillä olisi rauha ja yhteisymmärrys."

Erityisen ankara Kivivuori on niille valistusmiehille, jotka luottivat tieteen uusiin totuuksiin, mutta eivät toisten moraaliin: "Voltaire arveli kansan tarvitsevan uskontoa, vaikkei hän itse tarvinnut sitä." Ankarin hän on matemaatikko Blaise Pascalille, joka sanoi uskovansa Jumalaan, mutta vain "varmuuden vuoksi".

Ihminen elää radikaalissa tietämättömyydessä, jossa järki ei riitä todistamaan tai kumoamaan Jumalan olemassaoloa, Pascal perusteli. Niinpä me voimme vain lyödä vetoa yhden tosiasiaväitteen puolesta ja toista vastaan. Uskoton häviää ikuisen elämän, jos hän on väärässä, mutta uskova ei häviä mitään, vaikka Jumalaa ei olisikaan: "Lyökää siis epäröimättä vetoa, että Hän on."

Ikäviä ennakkoluuloja

Kivivuori voi vielä jotenkin sietää Voltairea, jonka mukaan väärää tietoa saa levittää, jos sillä on oikeita seurauksia. Sietämätön on Pascal, jonka mukaan me voimme tehdä oikeita moraalisia ratkaisuja tiedon varmuudesta piittaamatta.

Pascalin postmoderniksi vastineeksi Kivivuori nimeää kollegansa Risto Heiskalan.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Heiskalan mukaan yhteiskunnan ilmiöitä, joiden syitä ei varmasti tiedetä, kannattaa aina lähestytä ikään kuin ne olisivat ympäristön muokkaamia eivätkä synnynnäisiä. Tällainen tieto tarkastelisi ihmisen toimintamahdollisuuksien piiriä mahdollisimman laajana, mistä voi olla hyötyä yhteiskunnan muuttamisessa.

Heiskalan käsitys synnynnäisten piirteiden muokkautumattomuudesta voi olla puutteellinen. "Tieteenvastainen" se ei ole, ei edes luonnontieteen.

Luonnontieteessä on tapana puhua "kanalisaatiosta" eli tiettyyn kanavaan asettumisesta, jos geenit tuottavat kaikissa tunnetuissa olosuhteissa saman ominaisuuden - esimerkiksi jonkin raajan ja ehkä jopa psyykkisen taipumuksen. Ilman ympäristön vuorovaikutusta geenit eivät silti tuota mitään, joten myös ympäristön ja ominaisuuden välistä syyn ja seurauksen suhdetta pitää miettiä. Silloin evoluutiobiologin on parempi olettaa, että kanalisoitunut ominaisuus on luonnonvalinnassa valikoitunut juuri tähän ympäristöön, eikä tyytyä luuloon, että taustalla olisi jokin kaikkiin mahdollisiin ympäristöihin sopiva yleissovitin.

Evoluutiobiologin menettely on jokseenkin sama kuin Heiskalan ehdotus, samoin tapauskohtainen kysymys siitä, miten jokin uusi kehitysympäristö vaikuttaa piirteen kehitykseen.

1600-luvun matemaatikosta, joka oli huolestunut sielunsa kuolemattomuudesta, on pitkä loikka 2000-luvun sosiologiin, jota huolettaa tieteen tehtävä. Paha tieto sisältää muutoinkin kiinnostavia yksityiskohtia, joita olisi vaikea yhdistää toisiinsa. Siksi vaivojaan säästävä Kivivuori yhdistää ne omaan oivallukseensa.

Tämän seurauksena kirja ei koske aiheensa mukaisesti vain "tieteenvastaisuutta". Osa esimerkeistä liittyy virheelliseen tietoon, jota menneisyyden tutkijat sovelsivat sinänsä tieteellisen johdonmukaisesti, sekä kilpaileviin selityksiin, jotka Kivivuori jakaa amatöörin itsevarmuudella satuihin tai totuuksiin.

PUTTE WILHELMSSON

Janne Kivivuori: Paha tieto. Tieteenvastainen ajattelu antiikista uusimpiin kiistoihin . Nemo.

Luitko jo nämä?