Kulttuuri

Ylioppilaslautakunta on selityksen velkaa

Kun monimutkainen maailma yksinkertaistetaan niin, että jäljelle jää vain hyvän ja pahan temmellyskenttä, me kutsumme sitä manikealaisuudeksi. Jos yksinkertaistamista jatketaan kunnes vaikuttavia voimia on enää yksi, Heidi Liehu kutsuu sitä feminismiksi.

Ensimmäisessä metafyysisessä traktaatissaan Perhosten valtakunta (1998) filosofian dosentti Liehu ilmoitti ainoaksi maailmanjärjestykseksi patriarkaatin eli miesvallan, ja sitä luonnehtiviksi ilmiöiksi sodan, rasismin ja fasismin. Liehun näkökulmasta ne eivät ole seurausta etnisistä, uskonnollisista tai taloudellisista ristiriidoista, vaan miesten ja naisten välisen tasa-arvon puutteesta, josta kaikki väkivalta pohjimmiltaan juontuu.

Miesten valta on mahdollista vain pelon ja uhkausten turvin, ja koska miehet ovat vallassa kaikkialla, myös väkivalta on kaiken kattavaa.

Liehun kolmannessa kirjassa Ihminen ja terroristi hedelmällinen ajatusleikki laajenee, jos mahdollista, entisestään. Hyvän ja pahan perinteisestä vertailusta luopuminen tuntuu nyt Liehusta entistä perustellummalta. Patriarkaatissa myös eettiset arvot ovat vanhaa järjestelmää ylläpitäviä verukkeita, joilla "ihmisyhteisö" määrittää oman autuutensa "eläin- ja kasviyhteisöjen" kustannuksella: "Jokainen meistä on terroristi."

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Semanttista sekoilua

Perhosten valtakunnassa Liehu ei nähnyt mitään periaatteellista eroa toisten kulttuurien tai naisten yksilöllisten elämäntilanteidensa välillä, sillä patriarkaatissa kotityötkin ovat "perinteisen porton" työtä.

"Alistuksen logiikan" loputtomia ulottuvuuksia ja valtavaa mittakaavaa hän todisteli myös Anna -lehden haastattelussa. Liehun mukaan suomen kielen jako mieheen ja vaimoon säilyttää avioliitossa miehen identiteetin miehenä, mutta naisesta tulee miehen lisä, vaimo: "Hän menettää naiseutensa, muuttuu tavaraksi, omaisuudeksi."

Tosin Liehun todistuksen nojalla Saksa ja Englanti olisivat tasa-arvon mallimaita, sillä sanaparit Mann und Frau ja man and woman muuttuvat papin siunauksella muotoon Uhemann und Ehefrau ja husband and wife. Sen sijaan Ranskassa hommesta tulee mari, mutta femme pysyy aamenen jälkeenkin femmenä, joten alistuksen ja esineellistämisen kohteeksi on joutunut mies.

Ihmisessä ja terroristissa Liehu tunnistaa "saman logiikan" paitsi väkivallasta, myös sen vastustamisesta.

Miesten maailmassa vallan olemus on taistelu, joka tarvitsee aina vihollisen, ja Liehun mukaan toisen posken kääntämiseen kehottava kirkko edustaa "samaa vallan kehää". Se "tarvitsee" väkivaltaa näyttäytyäkseen "oikeana ja hyvänä".

Liehu mahdollisesti tarkoittaa, että eräitä tutuimpia raamatullisia hyveitä, kuten uhria ja kärsimystä, ei ole ilman sotia tai sortajia, jotka niitä aiheuttavat. Sen sijaan Liehun utopiaan kuuluva rauha ja turvallisuus, jossa myös kasvikunta olisi meidän "sisaremme ja veljemme", ei tuottaisi enää lainkaan patriarkaatin ja kirkon määrittelemää hyveellisyyttä.

Oivallus on semanttisesti nokkela. Mutta yhtä nokkelaa olisi väittää, että terroristi "tarvitsee" Liehun turvallisuutta ja rauhaa "näyttäytyäkseen" pelottavana ja sotaisana, joten rauhakin istuu tekohurskaasti vallan kehällä. Tässä mielessä patriarkaatin ulkopuolella ei todellakaan ole mitään, ei edes Liehun visioimaa "lehmusjumalan" kuiskintaa, kuten hän lopulta esittää myös omana johtopäätöksenään.

Rauhaa ei ole, on vain taistelun muotoja, hän kirjoittaa, mikä kuulostaa vain hieman rauhanomaisemmalta kuin Perhosten valtakunnan "miesten ja naisten yhteinen sotaretki". Sitten traktaatti huipentuu topeliaaniseen julistukseen esi-isiltä ja -äideiltä lahjaksi saadusta maasta sekä kansallisuutemme velvoittavasta perinnöstä.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Topelianistin lukihäiriö

Valitettavasti kielen rakenteen perusteella ei voi tehdä pitäviä olettamuksia todellisuuden luonteesta, paitsi tietysti keskiaikaisessa skolastiikassa, jossa luonto ilmiöineen oli kirjaimellisesti Jumalan sanaa, ja siksi samojen järkiperäisten lakien mukainen kuin ajattelu ja kieli.

Raamatullisia painotuksia ("totisesti") ja käsitteitä ("armo", "pelastus") tekstiinsä omaksunut Liehu kuuluukin radikaalien sijasta skolastikkojen, romantikkojen ja muiden patavanhoillisten houkkien joukkoon. Jos hän kuuluisi filosofeihin, hän ei luulisi huolimatonta lausetta maailman kuvaksi, vaan epäilisi sitä virheellisen ajattelun lähteeksi.

Se tietysti edellyttäisi kykyä selkeään ilmaisuun, kun taas Liehulle jo kieliopin alkeet tuottavat vaikeuksia.

Joustava suomen kieli sietää aivan hyvin Liehun vierasperäisen pilkutuksen, yhdyssanavirheet ("vihankohde") tai tahattomat uudissanat ("hyödykäs"). Sietämätöntä on "tuo"-sanan jatkuva käyttö suomeen kuulumattomana substantiivin määräävänä artikkelina.

En myöskään kaipaa professori Ilkka Niiniluotoa selittämään, miksi hänen laitoksensa on myöntänyt tohtorin hatun Heidi Liehun tasoiselle henkiselle kyvylle. Sen sijaan ylioppilaslautakunta voisi kertoa, miten tällaisia lauseita kirjoittava ihminen on voinut saada ylioppilaslakin:

"Ihminen ja hänen lyhyen tähtäyksen tavoitteensa ovat aina olleet sitä hänen tietämättään käytetyt elämän säilymisen laajempaan päämäärään."

PUTTE WILHELMSSON

• Heidi Liehu: Ihminen ja terroristi . Sphinx.