Kulttuuri

Terveisiä huopatossutehtaalta

Eero Heinosen taide lukeutuu epäilyksettä hienostuneimpaan ja tyylikkäimpään, mitä maamme pianistien konserteissa saa kuulla. Hänen maanantainen konserttinsa Sigyn-salissa kertoi ohjelmallaan taiteilijan tyylitajun laveudesta ja osaamisen mittasuhteista. Ohjelma koostui Domenico Scarlattin sonaateista, Brahmsin fantasioista, Chopinin barcarollesta ja Debussyn preludeista.

Scarlattin massivisesta, satoja yksiosaisia kappaleita käsittävästä sonaattituotannosta Heinonen oli valinnut neljä, ja sommitellut ne siten, että kokonaisuudesta muodostui ikäänkuin yksi neliosainen sonaatti - avausosa allegrossa, sitten hidas osa, menuettimainen kolmas osa ja rondoa muistuttava, rytmisesti oikukas finaali.

Heinonen soitti Scarlattinsa hillitysti, pedaalin käyttöä säästellen ja barokkityyliä tavoitellen. Pidin soiton tiukoin rajoitettua, pianissimosävyihin keskittynyttä dynamiikkaan osuvana tyylillisenä tehokeinona, mutta väärässäpä olin.

Kävi nimittäin ilmi, että tästä flyygelistä - Sigynin tuliterä Steinway - ei tässä akustiikassa saanut isokaan mies täysine voimineen irti mezzofortea voimakkaampaa nyanssia, joka olisi täyttänyt koko salin. Kuten sanottu, Scarlattissa äärimmilleen hillityn dynamiikan voi hyväksyä, mutta jo Brahms olisi täysin välttämättä vaatinut huomattavasti robustimpaa klangia.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Fantasioiden op. 116 karakteristiikka jäi nyt perin vaisuksi, sillä etenkin capriccioissa g-molli ja d-molli Brahmsin sävelkielen juurevuudesta saattoi vain uneksia. Olen joskus vitsaillut jutellessani kaverin kanssa konserttipaikan aulassa, että mennäänpäs tästä salin puolelle niin kuullaankin paremmin. Nyt edes saliin siirtyminen ei auttanut.

Konsertin jälkipuoliskon ajaksi istuuduin salin takaosan sijasta puolivälin paikkeille, mihin kuuluvuus oli huomattavasti parempi. Saattaa myös olla, että pianonvirittäjän väliajalla tekemillä säädöillä onnistuttiin kohentamaan flyygelin äänen kantavuutta.

Joka tapauksessa Heinosen tulkinta oli sanalla sanoen upea. Rytmin käsittely ja mikrotason nyansointi oli erinomaisen värikästä, mikä sytytti kunkin 12 miniatyyrista eloon.

Debussyn pianopreludien ensimmäinen kirja on kuin tyylikkäästi kuvitettu runokokoelma täynnä tuoksuja, tuntemuksia, maisemia, ihmisiä, ääniä, liikkeitä, tarinoita ja värejä. Heinosen esitys nousi hyvin lähelle samaa tasoa kuin Arturo Benedetto Michelangelin ja Walter Giesekingin legendaariset levytykset.

Vielä muuan seikka, johon Sigynin konserteissa on ehdottomasti saatava aikaan korjaus. Salin ja lämpiön väliset ovet on visusti suljettava väliajan jälkeen, jottei pahuksenmoinen astioiden kilinä lämpiön puolelta kantautuisi kiusallisena kuuntelijoiden korviin. Sama asia häiritsi minua jo Heinisen ja Milhaud'n musiikkia sisältäneessä Aboa nova -konsertissa jokin aika sitten.

Nyt kuuntelukokemus oli tässä mielessä samanlainen, kuin jos olisin laittanut Debussy-levyn soimaan ja ryhtynyt tiskaamaan. Tiskiaineen tuoksu tosin jäi uupumaan.

MATTI LEHTONEN

• Eero Heinonen, piano, Sigyn-salissa 26.4., Domenico Scarlatti, Brahms, Chopin, Debussy.