Kulttuuri

Kritiikkiä, typonaturaa
ja naurua toimituksessa

Osmo Laine toimi Turun Sanomien kuvataidekriitikkona jo silloin, kun minä kävin alakansakoulua. Kun sitten olin jonkun aikaa työskennellyt toimittajana ja sain reviirikseni kulttuurin, Osmo oli yksi lähimmistä työtovereistani.

Niin jatkui pitkään, meni vuosia ennen kuin kulttuuritoimitus alkoi kasvaa. Osmo ei varsinaista toimitustyötä tehnyt, hän kirjoitti useimmiten juttunsa kotonaan ja hoiti itse myös valokuvauksen.

Siihen aikaan ei taidenäyttelyitä Turussa ollut likikään nykyistä määrää, mutta kaikki ne Osmo Laine kolusi ja paneutui kulloisenkin tekijän hyviin ja vähemmän hyviin puoliin. Etenkin kesäisin hänen tuntosarvensa ulottuivat paljon kauemmaskin, pitkin Suomen suven kesänäyttelykeskuksia.

Kaikki eivät olleet hänen kanssaan samaa mieltä, mutta kukaan ei voi väittää, etteikö hän olisi perustellut kritiikkejään - saati ettei hän olisi tiennyt, mitä puhui.

Kun Osmo alkoi vetäytyä syrjempään jokapäiväisestä kriitikon työstä, ehdottelimme päätoimittajan kanssa hänelle toisenlaista kirjoituspuuhaa. Hänhän oli vuosikymmeniä perehtynyt turkulaiseen taide-elämään, ja arkistomateriaaliakin oli kertynyt laatikkokaupalla. Siinä sitä olisi valmista aineistoa kirjaan, joka varmaan kiinnostaisi monia. Arvelimme, että kustantaja kyllä löytyisi läheltä.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Mutta ei, Osmo ei halunnut.

Hän ei ollut muistelija eikä juttujen kirjaaja. Hän oli kriitikko. Piste.

Omaa taiteellista työtään Osmo Laine jatkoi yhtä pitkään kuin arvostelijan tointaan, oikeastaan pitemmällekin.

Muotokuvia hän maalasi paljon, mutta minun mielestäni paljon mielenkiintoisempia olivat kokeilut, joita hän kutsui nimellä typonatura . Nämä työt syntyivät harkitussa yhteistyössä sattuman kanssa, ja siksi niitä oli tehtävä paljon, jotta voi poimia parhaat päältä.

Periaate oli yksinkertainen: jollekin pinnalle levitetyn vesivärin päälle painettiin paperi, johon väri tarttui erilaisina pintoina. Hienoimmillaan tuloksena oli erinomaisen pikkutarkka "maisema" jäkälineen, pensaineen ja kallioineen. Parhaimmillaan nämä teokset olivat sellaisinaan, ilman yhtään kynällä lisättyä viivaa.

Vuosikymmenien ajan sain aina tällaisen teoksen joululahjaksi. Niitä kertyi melkoinen rivi.

Kaikki Osmon kanssa samassa talossa toimineet tunsivat hänen naurunsa. Alvar Aallon suunnitteleman TS:n talon käytävillä on tuskin koskaan kaikunut yhtä muhkea hohotus kuin Osmon silloin tällöin yltyessä äänekkääseen riemuun.

Tottakai mukana oli paljon näyttelemistä - olihan teatteri yksi Osmo Laineen jatkuvista kiinnostuksen kohteista. Kyllä hän oman vaikutuksensa tiesi.

Vasta elämänkumppanin, Salme-vaimon kuolema hiljensi äänekkäimmän remakan, mutta sekin vaihe meni ohi ja elämänilo sai taas uutta sijaa.

Elämänilosta oli kysymys myös silloin, kun Osmo eräänä kesänä palasi Nizzaan tekemältään lomamatkalta. Sain tuliaisiksi pienen, Välimeren sileäksi hioman kiven, jonka pintaan oli tussilla sivelty selvästi Picasso-vaikutteinen naisen kasvokuva.

Mukana seurasi tarina, jonka päälle tuo kuuluisa nauru kaikui taas entisellään.

Osmo oli kerännyt kiviä uimarannalta ja istuutunut ylemmäs hiekalle niitä maalaamaan. Ei aikaakaan, kun amerikkalaiset turistit löysivät tämän tummapintaisen, harmaahapsisen "paikallisoriginellin", ja silloin alkoi kauppa käydä. Kivet menivät sitä mukaa kun taiteilija ehti saada niitä valmiiksi.

Eikä mistään huijauksesta suinkaan ollut kysymys: signeerauksena ei ollut PP vaan OL.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

JYRKI VUORI