Kulttuuri

Kenen lauluja laulat?

Lähiympäristöni kohdistaa minuun usein kritiikkiä musiikkimakuni takia. Pidän paljon perinteisestä musiikista, jossa lauletaan eeppisiä kertomuksia kaukaa historiasta, aiheista, joista nykyään kuulee kovin vähän.

Ihmiset pitävät minua vanhanaikaisena, koska arvostan perinteistä musiikkia modernia enemmän. Kansanlauluja kuunnellessani tunnen henkiset siteeni menneisiin aikoihin, historiaan. Kertomukset sankareista, historian tapahtumista ja omasta tapakulttuurista säilyivät laulujen muodossa näihin päiviin asti. Ne opittiin toisilta ihmisiltä, ja siirtyessään näin myös sukupolvilta toisille ne ovat ylläpitäneet identiteettiä ja rakkautta omaan maahan aikana, jolloin ei ollut koululaitosta eikä vapautta. Tämä perinteen merkitys ja muoto on varmasti tuttu kaikille muillekin kansoille.

Keskeisin osa kirjallisuuden opintojani oli kansanrunous, joka on ollut pohjana myös monille maailmankirjallisuuden teoksille. Perinteenkerääjät ovat tehneet arvokasta työtä kiertäessään kylästä kylään kansanperinnettä kokoamassa. Näin on kerätty suunnaton henkinen perintö, joka on onneksi edelleen tallella eri vallanpitäjien hyökkäyksistä huolimatta ja josta kirjailijat voivat ammentaa aiheita teoksilleen.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kansanperinne on siis osa henkistä perintöä, mutta erityisen tärkeässä roolissa se on ihmisille, joilla ei ole vapautta tai jotka ovat joutuneet jättämään kotimaansa. Huolestuttavaa on huomata, miten esimerkiksi koillis-Euroopassa systeemien vaihtuessa ja vapauden tullessa muutos alkaa näkyä yhä selvemmin. Yhtäkkiä halutaankin jättää perinteet unohdukseen ja pyrkiä näyttämään länsimaille modernia osaamista. Esimerkiksi musiikissa keskitytään vain pop- ja rock-musiikkiin ja pyritään olemaan mahdollisimman samankaltaisia länsimaiden artistien kanssa.

On surullista todeta, että varsinkaan nuoret eivät ole enää lainkaan kiinnostuneita omasta kansanperinteestään. Ei minulla ole mitään modernia musiikkia tai muutakaan uutta osaamista vastaan, mutta omat perinteet ovat perusta modernin kehitykselle.

Myös Suomessa on vastaava ongelma. Kansanlauluja, kansallispukuja tai muuta perinnettä ei kuule tai näe elävänä juuri muualla kuin ulkosuomalaisten juhlissa esimerkiksi Yhdysvalloissa. Riittääkö vaikkapa Kalevalan päivän juhlistamiseen pelkkä liputus? Toisaalta, perinteitä, kuten muitakaan asioita, ei kuitenkaan voi pakottaa osaksi kenenkään elämää, niihin täytyy löytyä kiinnostusta ja rakkautta ihmisestä itsestään.

Yhtenä absurdina esimerkkinä ovat toukokuussa Turkissa pidettävät Eurovision laulukilpailut. Kuulin jonkin aikaa sitten, että maasta jossa myös puhutaan äidinkieltäni, tulee ensimmäistä kertaa osallistuja näihin kilpailuihin. Tämä ilahdutti minua, koska kysymys on suuresta, kansainvälisestä kilpailusta, johon on käyty monia karsintoja eri maissa. Lisäksi mieltäni lämmitti ajatus siitä, että kuulisin jonkun laulavan jotain omalla äidinkielelläni.

Ilo kuitenkin loppui lyhyeen kuullessani, että kaikki esitykset esitetään englanniksi. Mieleeni nousee väkisinkin ajatus siitä, mistä tässä oikeastaan onkaan kysymys. Uusi direktiivi, kenties? Olin siinä uskossa, että jokainen kilpailija toisi esille jotain omasta maastaan, kulttuuristaan, ehkäpä jopa perinteistään. Mutta ketä nämä esiintyjät tässä tapauksessa oikeastaan edustavat? Olin kuvitellut, että EU on monikulttuurinen, eri kielistä, kansoista ja kulttuureista koostuva liitto, mutta näyttääkö laulukilpailun käytäntö suuntaa muualle?

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Muutos, jossa siirrytään pelkästään uusiin lajeihin ja tyyleihin, jätetään taakse omat instrumentit, musiikin lajit ja jopa kieli, yritetään päästä "yleismaailmalliselle" tasolle ja pahimmillaan jopa hävetään omia perinteitä, hävittää mullan juurien ympäriltä. Uusi voi tuntua kirkkaalta ja hienolta, mutta ei pidä unohtaa, mistä on tultu, missä juuret ovat ja mitä niistä on aikojen saatossa kasvanut. Muuten voi jäädä näkemättä, mihin ollaan menossa.

MEXHIT SADIKU

• Kirjoittaja on pakolaisohjaaja ja runoilija.