Kirja-arvostelut

Anneli Poukka: Meitä vastaan rikkoneet

Merimaskulainen Anneli Poukka voitti viime syksynä järjestetyn historiallisen romaanin kirjoituskilpailun toisen maailmansodan aattoon sijoittuvalla teoksellaan Meitä vastaan rikkoneet . Kirja kuvailee pienen maalaiskylän ihmisiä hämäläisellä murrealueella, aikana, jolloin synkkiä pilviä pientilallisen taivaalle kuljettivat lähinnä Hitler ja Tampere, molemmat nuoria miehiä vieden.

Poukka seuraa tarkemmin elämää kolmessa eri kokoisessa talossa, Rantalaisella, Moisiolla ja Kuuselassa. Kaikissa elanto lähtee maasta, jota viljellään rakkaudella ja kunnioituksella. Vanhanajan työteliäitä arvoja pidetään hyveinä, toisaikaista ihmistä paheksutaan. Kunnollinen emäntä siivoaa taulutkin taustoja myöten ja tarjoaa vieraalle kahvit kesken kevätkiireitä. Onni ei lähde ilosta, vaan velvollisuuksien suorittamisesta, joita löytyy kelpo lista niin miesten kuin naistenkin varalle.

Vahvaa ajankuvaa

Kirjan vankka historiallinen pohja ei ole kuitenkaan riippuvainen tavaroista tai päivämääristä, jotka ovat nekin eittämättä kiinnittyneet aikaansa moitteettomasti, vaan ajankuva löytyy kirkkaimmillaan henkilöistä, heidän jutuistaan ja ajatusmaailmastaan. Poukka ei tyydy pukemaan uudenaikaisia ihmisiä vanhoihin vaatteisiin, kuten niin moni historiallinen viihdekirja tekee.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Varsinkin naiskuvat ja kolmen sukupolven rinnakkaiselo saman katon alla on kuvattu herkullisesti, anopin ja miniän ainaista kyräilyä unohtamatta. Mutta kyllä isännätkin saavat vuoronsa menneitten päivien suomalaisuuden totisina tulkkeina. Sillä ihmisluonto on tyytymätön ja onnellinen tupa on harhaa vain, osoittaa Poukka.

On Tyyne Rantalainen, ruma ja kovasuinen Ida-mummun miniä ja Oskarin vaimo, joka osaa harmikseen synnyttää vain iloisia tyttölapsia. On alempansa nainut Eeva Kuusela, jonka isä on nostanut vävynsä Eeron talollisten joukkoon. Ja kaunis mutta onneton Aino, ison talon hemmotteluun tottunut emäntä.

Kyläläisten arkea

Henkilöt puhuvat vuolaasti ja kauniisti murrettaan, kuka toraillen, kuka sopuisasti ja välillä päästellään kaukaisesta maailmanpolitiikastakin, vaikka lähihistorian arkaa aihetta, kansalaissotaa, ei halua edes Ida-mummu omassa tuvassaan uteliaille pojantyttärilleen selvittää. Kieli mukailee asioita, tulee se sitten henkilöiden tai kertojan suusta. Näkökulma ei koskaan nouse ylhäältäpäin tuomitsevaksi, vaan elää arkea kyläläisten joukossa, empaattisesti, ihmiskohtaloita surren, sillä riemuitsemisen aiheita ei juuri tarjoudu.

Myös historialliset paradoksit kuuluvat Poukan kirjan hienouksiin; niin aitoja aikalaiskuvia kuin kirjailija hahmotteleekin, ne osoittavat samalla todeksi ihmisluonnon muuttumattomuuden. Itsekkyyttä on ollut aina, ja kun vanhana lopulta oppii ymmärtämään toisia, onkin jo velanmaksun paikka. Vahvat voimat, sydän ja suku, taistelivat ihmisten sieluista ja repivät kahtaalle omaisuudesta ja lähimmäisistä piittaamatta yhtä lailla 1930-luvulla kuin nykyäänkin.

Keventävää hymyilyä

Varma leipä ja tilava talo saavat villisti sykkivän sydämen kyllä hetkeksi rauhoittumaan, mutta rakkauden lopullisiksi sammuttajiksi ei niistäkään ole - kuten ei sytyttäjiksikään. Ajatusta tavoittelee sanoiksi Oskari Rantalainen: "Se taitaakin olla tyttö niin, että ei se hyvyys riipu rahasta. Eikä siitä miten paljon on raatanu. Tai onko omaisuutta. Tai onko ruma vai kaunis. Vaan jos itte keksii sen, että on joku syy, jonka takia voi olla tyytyväinen niin sitten on, ja on vielä varaa olla pikkusen hyväki."

Mutta turvallinen käy tylsäksi, Poukka vakuuttaa niin perusteellisesti, että on lopussa vaarassa kääntää romaaninsa suoranaiseksi saippuaoopperaksi Pyhäjärven malliin.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Tuskin kirjailijalla silti mitään keventävää hymyilyä vastaan on, vakavista aiheista huolimatta, onhan kokonaisuus juuri ristiriitaisuudessaan varsin onnistunut ja omintakeinen.

MARI VIERTOLA

Anneli Poukka: Meitä vastaan rikkoneet . Sanasato 2004.