Ihmisen arvoitus

Antti Hietalan dramatisoima ja ohjaama Riivaajat on jo toinen tulkinta samasta teoksesta Helsingissä neljännesvuoden sisällä. Joulukuun puolenvälin tienoilla Kansallisteatterissa ensiesitettiin Esa Leskisen sovitus ja ohjaus Dostojevskin teoksesta.

Siinä missä Leskinen sijoittaa Dostojevskin luomat henkilöt nykypäivään tai lähitulevaisuuteen, ovat Q-teatterissa nähtävät ihmiset tukevasti ja turvallisesti Dostojevskin ajassa, puvustuksen pienistä epookkia rikkovista leikittelyistä huolimatta.

Ensimmäisen puolituntisen ajan näyttämöllä jopa tuntuu perinteinen venäläisklassikkojen mielikuvaristi, umpikujaan juuttuneet elämänsä huokailijat, kun Stepan Trofimovits ja Varvara Petrovna kiemurtelevat molempia piinaavassa toteutumattomassa suhteessaan.

Mutta kun näyttämölle vihdoin alun odottelun jälkeen porhaltavat ne, joita sinne on odotettu, pääsee esitys todenteolla käyntiin. Jani Volasen Pjotr Stepanovits Verhovenski saa vauhtia ja liikettä niin Dostojevskin maailman henkilöihin kuin näyttämölle ja katsomoonkin.

Hänen jäljessään saapastelee Tommi Korpelan Nikolai Stavrogin, mies, joka komeassa, pitkässä, valkoisessa takissaan saa päät kääntymään ja joka ei turhilla höpinöillä turmele vaikutelmaa.

Korpela Stavroginina ja Volanen Verhovenskina ovat loistokas parivaljakko, kuninkaan näköinen mies ja kuninkaan tekijä. Antti Hietalan sovitus tiivistää draaman kiinteästi näiden kahden hahmon ympärille, etsimään vastausta siihen mitä nämä miehet hakevat. Käsiohjelman takasivulla esitetty motto kuuluu "ihminen on hämmästyttävä kokonaisuus", ja tästä on todellakin Q:n Riivaajissa kyse, mysteeriksi jäävästä ihmisestä sinänsä.

Aatteet, usko ja ideologiat ovat näissä Riivaajissa sivuosassa, pääasia on, miten suurta tuhoa voi saada aikaan aatteeton karisman ja strategian yhdistelmä, toiminta toiminnan vuoksi, vain koska se oli mahdollista ja saavutettavissa.

Painopiste henkilöissä

Hietalan tulkinnan ydin on henkilöissä, karismaattisessa Stavroginissa ja strategi Verhovenskissa sekä heidän ympärillä pyörivässä venäläisen pikkukaupungin ylhäisössä ja alhaisossa.

Varavara Petrovna, joka Elina Knihtilän ylväästi esittämä on todella sellainen vallasnainen, jonka pyynnöistä ei juuri kieltäydytä. Matti Onnismaan Stepan Trofimovits puolestaan vanheneva pelokas ja ponneton yliopistohiirulainen, joka ei uskalla mistään kieltäytyä.

Nuoret naiset, Lotta Kaihuan Darja Pavlovna ja Saija Lentosen Lizaveta Nikolajevna jäävät sovituksessa hieman ohuesti esitellyiksi, mutta sekä Lentosen että Kaihuan vakavat ja latautuneet roolityöt kannattavat henkilöiden painoarvoa tarinassa.

Jukka Peltola tekee vakuuttavan vakavamielisen Shatovin, joka tosissaan etsi totuutta ja josta juuri siksi tulee helppo uhri.

Samoin käy Hannu Kiviojan koomisen ja traagisen rajaa onnistuneesti hoippuvan itsemurhaa hautovan Kirillovin, joka omaa kaikkivoipaisuuttaan etsiessään on valmista riistaa toisten hyödynnettäväksi. Kiviojalla on rauhoittava kaksoisrooli vähäeleisenä munkki Tihonina.

Mari Perankosken harteilla on sekä Maria Timofejevna-ressukka, josta Perankoski tekee tutunoloisesti naiivilla itsevarmuudella paikkansa ottavan mutta hentoudessaan riipaisevan hahmon, sekä kaikkien asioihin nokkansa tuppaavan, kevyesti lörpöttelevän erinomaisen Liputin-miekkosen.

Dramaturgista vientiä

Hiukan yllättäen Hietala on sovituksessaan tuonut näyttämölle myös Dostojevskin romaanin kertojahahmon. Govorovin läsnäolo motivoituu kohtauksissa kuitenkin heikosti ja koska romaanin minäkertoja ei myöskään paljasta itsestään liikoja, on Eero Järvisellä sangen vähän eväitä kunnon roolityöhön.

Muilta osiltaan Hietalan dramaturgia toimii loistokkaasti. Kahdella väliajalla kolmeen jaksoon jakautuvan esityksen ensimmäinen osa päättyy riemukkaaseen, suorastaan komedialliseen vireeseen, jonka synnyttää ensisijaisesti Jani Volasen huikea ja myöhemmin yhä vain huikeammaksi kasvava monisärmäinen roolityö.

Toisen jakson päätös taas sen sijaan on edellisen täydellinen vastakuva. Kolmas jakso on silkkaa toimintaa.

Pekka Ojamaan selkeästi lämpimän sävyiseksi yläkerraksi ja kylmän kosteaksi kellaritilaksi lavastama näyttämö toimii hyvin ja antaa tarinan vaeltaa joutilaista, lämpimistä huoneista kylmiin ja pimeisiin loukkoihin. Tarja Ervastin komea valosuunnittelu antaa kohtauksiin rytmin ja sävyn, leikkaa henkilöt taustaansa tai siitä irti, heittää henkilöitä kunnian loisteeseen tai pimeyden alhoihin.

OUTI LAHTINEN

F.M. Dostojevski: Riivaajat. Q-teatteri, Helsinki, dramatisointi ja ohjaus Antti Hietala, lavastus Pekka Ojamaa, pukusuunnittelu Riitta Röpelinen, valosuunnittelu Tarja Ervasti, musiikki Timo Muurinen ja muusikot, maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen.

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.