Kulttuuri

Musiikkia lokeroiden ulkopuolelta

Jazz- ja rock-puolella uran tehneiden muusikoiden mahdollisuuksia kunnostautua ns. taidemusiikin säveltäjinä on eräissä kirjoituksissa pidetty maassamme heikkoina. Sävellystekniikat ja -estetiikat, harjoittelurutiinit, markkinointikonseptit, vieläpä yleisötkin ovat niin eri maailmoista, ettei tällaista lokerosta toiseen loikkimista ole juurikaan tapahtunut.

Radion sinfoniaorkesterin keskiviikkoinen konsertti kuitenkin paljasti, ettei mistään mahdottomuudesta sentään ole kysymys. Ohjelma oli koottu popin ja jazzin puolella kannuksensa hankkineiden säveltäjien musiikista, ja jos kohta se olikin kvaliteetiltaan ailahteleva, tyylillinen kirjo oli sentään runsas.

Pliisua jenkkiviihdettä

Ilta alkoi Philip Glassin sävellyksellä The Canyon . Se on tekijälleen tyypilliseen tapaan muutamalle loputtomasti toistuvalle ja muuntuvalle motoriselle idealle pystytetty kappale, jonka lähimmäksi vertailukohdaksi historiassa nousee hiukan yllättäen Ravelin Bolero

- myös Glass käyttää lyömäsoittimissa itsepintaisesti nakuttavaa rytmiä, joka koostuu 10/8 ja 12/8 -tahtilajien vaihtelusta.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Huolimatta siitä, että Glassin musiikki on allekirjoittaneen makuun pitkäpiimäistä ja jankuttavaa, Canyonia voi hyvällä syyllä pitää tasapainoisena ja rakenteeltaan jäntevänä kappaleena, joka muodostaa loogisen kehityskaaren alkunousuineen, huipentumineen ja loppuhiljentymisineen.

Suurenmoinen jazz-pianisti Keith Jarrett on esittänyt myös klassista ohjelmistoa ja saanut aikaiseksi jokusen tähän lokeroon kuuluvan sävellyksenkin. Finlandia-talossa soitettiin Adagio oboelle ja jousiorkesterille, joka kylläkin hakee vähäverisyydessään vertaa. Hämmästyttävää, että jazzin parissa suorastaan legendan aseman saavuttanut muusikko tulee itse kirjoittaneeksi tällaista pliisua, kvasitaiteellista jenkkiviihdettä, kliinisessä mitäänsanomattomuudessaan lähinnä alkoholittoman oluen luokkaa.

Esityksen kunniaksi on silti annettava erinomaiset arvosanat teoksen solistille Jorma Valjakalle, jonka hienostunut ja kaikin puolin moitteeton suoritus oli hatunnoston arvoinen. Sääli vain, että kappale ei juuri tarjonnut mahdollisuuksia laajemman tulkinnallisen skaalan esittelyyn.

Raskasmielistä ja elegistä

Konsertin odotetuin numero oli epäilemättä rock- ja jazz-basistina kansalliseksi ikoniksemme nousseen Pekka Pohjolan uusi orkesteriteos. Etukäteen oli puhuttu sinfoniasta, mutta viisasta kyllä, säveltäjä on nimennyt teoksensa sanalla Emmi eikä mistään sinfoniasta ole enää puhettakaan. Kun kerran säveltäjä omien sanojensakaan mukaan ei edes tiedä, mitä sinfonia oikeastaan tarkoittaa, olisi tietysti kovin nurinkurista antaa omalle teokselleen sellainen otsikko.

Uutukaisen heikkous ei yllättäen liitykään orkestrointiin. Pohjola on osannut vaistonvaraisesti sommitella sävelmateriaalin suurelle orkesterille siten, että tuskin mitään olennaista jää kätköön. Tosin on todettava, ettei polyfonia ole satsissa juuri milloinkaan ratkaisevassa roolissa, eikä suurta riskiä tärkeiden teemojen hautautumisesta muun soivan massan alle oikeastaan ole.

Pohjolan nykytyyli ei paljon suo sijaa melodisesti lennokkaalle ilmaisulle, sellaiselle, jota edustavat esimerkiksi Vapour trails levyllä Visitation ja Sampoliini levyllä Kätkävaaran lohikäärme . Se on sääli, sillä nyt kuullussa konseptissa jäin kovasti kaipaamaan meneviä ja vitaalisia karaktereja rauhallisten, raskasmielisten ja elegisten vastapainoksi. Emmin onnistuneimmat tuokiot sattuivat kolmannen osan alulle, missä harmoniaratkaisut tuottivat sellaisia soivia tuokioita, joista on saanut nauttia Pohjolan parhailla proge-levyillä.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kaiken kaikkiaan musiikin rakentuminen karkeasti veistetyistä lohkareista paljastaa Pohjolan kokemattomuuden ns. taidemusiikin säveltäjänä. Säveltäjä on todennut jonkinlaisella ylpeydellä olleen suorastaan välttämätöntä pidättäytyä musiikin historian ja kaiken aiemmin sävelletyn opiskelusta. Nyt kuullun valossa tuntuisi kuitenkin vähintään suotavalta tutustua jo olemassa olevaan musiikkiin, vaikkei muuten niin ainakin sen kliseiden välttämiseksi.

Improvisaatiosta voimaa

Konsertin suola oli säästetty viimeiseen numeroon. Raoul Björkenheim tunnetaan huimapäisenä ja ennakkoluulottomana jazz-kitaristina, jolle on niin soittajana kuin säveltäjänäkin tuttua erilaiset tyylit puhtaasta main streamista erilaisiin kokeiluihin - vapaaseen improvisaatioon, rock-henkiseen soundimaailmaan, happeningiin jne.

Björkenheimin Situations sähkökitaralle, viululle ja orkesterille on yksi parhaiten toimivista tuntemistani sävellyksistä, joissa yhdistellään suuressa mittakaavassa improvisointia ja kirjoitettua musiikkia. Teos asettaa esittäjävoimat kovan paikan eteen, kun solistille improvisointi on jokapäiväistä leipää ja orkesterille taas lähtökohdittainkin kovin outo tilanne. Onnistumisen edellytys on eräänlainen välittäjähenkilö, jolla on jalansija molemmilla peruspilareilla.

Olisi vaikea kuvitella kenenkään muun suoriutuvat asiasta enää suvereenimmin, kuin teoksen kapellimestari ja viulusolisti John Storgårds. Hän hallitsee soittimensa yhtä herkkävaistoisesti ja teknisen taiturillisesti improvisoinnissa kuin kumppaninsa soittanut Björkenheim ja kykenee samalla johtamaan orkesterin kurinalaiseen työhön.

Situationsin suurin vahvuus on nimenomaan improvisoinnin ja kirjoitettujen osuuksien nivominen elimelliseksi kokonaisuudeksi, jossa saumakohdat eivät repsota sillä tavalla ikävästi kuin tämän tyyppisissä kokeiluissa yleensä. Björkenheimin kitarointia oli ilo kuunnella. Soittimen rikkaat äänenvärit pääsivät oikeuksiinsa, minkä lisäksi kitaristi hallitsi dynamiikan - hän oli itse vastuussa ämyrin volyymista eikä ulkopuolista miksaajaa käytetty.

MATTI LEHTONEN

• Radion sinfoniaorkesteri Finlandia-talossa 4.2., joht. John Storgårds, sol. Jorma Valjakka, oboe, Raoul Björkenheim, sähkökitara, Storgårds, viulu. Glass, Jarrett, Pekka Pohjola, Björkenheim.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy