Turandot Suomen kansallisoopperassa
Suomalainen oopperakulttuuri kukoistaa! Kun Turandotin kaltainen erittäin vaativa mestariteos saadaan kotimaassa nähtäväksi kahtena korkeatasoisena produktiona vuoden sisällä, voidaan jo todellakin puhua kulttuurista - teokselle alkaa syntyä elävää esitysperinnettä vuosikymmenien takaisten kerrostumien päälle.
Toivottavasti en ole väärässä uskoessani, että Savonlinnan ja kansallisoopperan limittäiset Turandot -produktiot eivät syö toisiaan sen enempää taiteellisesti kuin taloudellisestikaan. Parhaassa tapauksessahan ne nimenomaan tukevat toisiaan, kun asiasta innostunut yleisö pääsee katsomaan tuoreessa muistissa olevaa teosta heti uudelleen, mutta toisenlaisista lähtökohdista toteutettuna.
Joka tapauksessa kahta rinnakkaista Turandotia on mielenkiintoista päästä vertailemaan, niiden ratkaisujen toimivuutta ja tehoa, ohjaajien ideoita ja musiikillisen toteutuksen kvaliteettia.
Pönäkkä mutta toimiva ohjaus
Kansallisoopperan ensi-illassa nähdyn Turandotin näyttämökuva tuo hienokseltaan mieleen valokuvista tutut 1950 - 60-luvun produktiot maailman suurilta oopperalavoilta. Kuva on hiukan pompöösi symmetrisine lavasteasetelmineen, korkealle kohoavine portaineen ja muhkeine pukuineen.
Ylimpänä istuu Taivaan poika, Kiinan yksinvaltias keisari, joka hallitsee korkeudesta kansaansa. Keisarin alapuolella operoi prinsessa Turandot, jonka ympärille kaikki toiminta keskittyy. Prinsessan parhaana - ja ainoana - huvina on toimittaa kosiorituaaleihin liittyvissä kysymyksissä väärin vastanneita sulhaskandidaatteja pyövelin käsiin. Turandotin sydämen on jäädyttänyt raiskatun esiäidin muisto, joka saa hänet vihaamaan koko miessukukuntaa.
Kansan ja prinsessan välissä touhuavat Ping, Pang ja Pong, kolme omalaatuista hovin virkamiestä. Heidän absurdi tehtävänsä on uuden kosiomiehen saapuessa ryhtyä samanaikaisesti valmistelemaan häitä ja hautajaisia. Kovalla kädellä hallittua kansaa on kuin meren mutaa, ja sen joukossa harhailevat myös tataarien vallasta syösty kuningas Timur, tämän poika Calaf ja pieni orjatyttö Li?.
Huolimatta pönäkästä ja jähmeähköstä lava-asettelusta produktion ohjaus on looginen ja toimiva. Ohjaaja Sonja Frisell onnistuu kuvaamaan uskottavasti Calafin yltiöpäisen rakastumisen frigidiin jääprinsessaan ja tämän lopullisen sulamisen rakkauteen. Li?n uhrautuva rakkaus tuodaan myös koskettavasti esille, samoin hovimiesten pohjimmainen inhimillisyys.
Kaiken kaikkiaan Savonlinnassa koettu Pet Halmenin ohjaus vetää silti pidemmän korren traditionaalisen kansallisoopperan version rinnalla. Olavinlinnan lavalla nähtiin viime kesänä huikean mielikuvituksellista ja uudistavaa ideointia, joka ainakin allekirjoittaneen silmissä vie dynaamisemmin oopperataidetta eteenpäin.
Päärooleissa laulullista loistoa
Mitä laulamiseen tulee, kansallisoopperan Turandot on tasokkaampi. Cynthia Makrisin kesäisen nimiroolin eduksi on sanottava tietynlainen herkkyys, kun taas nyt esiintynyt Adrienne Duggerin vahvuus perustuu valtaisiin äänivaroihin, joiden dynaamiselle voimalle ei tunnut olevan rajaa eikä äärtä. Dugger on upea, tyylipuhdas täysdramaattinen sopraano. Hän hallitsee silti tekniikan ja kykenee kontrolloimaan äänensä pianissimossakin.
Li?n osan lauloi ihastuttavin nyanssein Sabina Cvilak, jonka onnistui aarioissaan häivyttämään kaunis, lyyrinen sopraanonsa diminuendoissa lähes kuulumattomiin. Ilkka Vihavainen teki tasapainoisen suorituksen Timurin roolissa.
Calafin osuus on lopulta se, joka kääntää laulamisen tasoa tarkasteltaessa vaa'an kansallisoopperan puolelle. Janez Lotric osoittautui loistavaksi italialaiseksi sankaritenoriksi, jolta löytyi puhtia kilpalaulantaan Duggerin kanssa oopperan toisessa näytöksessä. Lotricin laulu ei silti ollut mitään karjumista, vaikka kovin paljon fortea pienempää nyanssia hänen laulustaan ei löytynytkään. Lotricin jalosointisen tenorin rinnalla Savonlinnassa esiintynyttä Randolph Lockea tulee lähinnä surku.
Ping-Pang-Pong -kolmikon esittäjät Sauli Tiilikainen, Aki Alamikkotervo ja Juha Riihimäki onnistuivat tehtävässään mainiosti. Ohjaaja oli laittanut lavalle kullekin eräänlaisen alter egon, mielipuolisesti loikkivan ja temppuileva akrobaatin, joiden tehtäväksi jäi roolihahmojen koomisten puolien esiin tuominen.
Kuoro ja orkesteri iskussa
Kansallisoopperan kuoro teki taas upeaa jälkeä. Koolla on nyt sellainen huippuluokan oopperakuoro, jonka osaamista kelpaa esitellä kaikkein nirsoimmallekin spesialistille.
Oopperan ylikapellimestari Muhai Tang johti esityksen. Hän nautti silminnähden mahdollisuudesta hehkuttaa musiikin värejä ja desibelejä mielen määrin. Myös agogiikan alalla hän suosi laveita linjanvetoja alituisinen temponvaihteluineen. Joissain kohdissa esitysnopeuden hidastelu johti riskirajoille - Janez Lotric suoriutui ihalitavasti ensimmäisen näytöksen Non piangere Li? -aariasta, vaikka Tang viivytteli fermaateilla aivan kohtuuttomasti.
Turandothan jäi Puccinilta kesken. Syöpäsairauden murtama säveltäjä tiesi, ettei kykenisi saattamaan opus magnustaan valmiiksi, ja jätti hyvissä ajoin ohjeet sen täydentämiseksi. Valitettavasti työhön valittu Franco Alfano ei noudattanut käsikirjoitusta, vaan orkestroi teoksen lopun Pucciniin verrattuna ärsyttävän latteasti. Ensi-illassa tuo ero oli erittäin selkeä - orkesterin osuudesta vain äkkiä katoaa loisto ja rikkaus.
Orkesterin syyksi asiaa ei voi laittaa, olihan koko illan kuultavissa upeaa ja värikylläistä soitantaa.
MATTI LEHTONEN
• Giacomo Puccinin Turandot kansallisoopperassa. Musiikinjohto Muhai Tang, ohjaus Sonja Frisell, lavastus ja puvut Jean-Pierre Ponelle, valaistus Joan Sullivan-Genthe. Ensi-ilta päänäyttämöllä 24.1.
