Lavastettu paratiisi

Alex (Daniel Brühl) haluaa pitää äitinsä hengissä lavastamalla ympäristön valheellisesti sosialistisen mallin mukaiseksi.
Alex (Daniel Brühl) haluaa pitää äitinsä hengissä lavastamalla ympäristön valheellisesti sosialistisen mallin mukaiseksi.

Wolfgang Becker kuuluu siihen keski-ikäisten saksalaisohjaajien suureen harmaaseen rivistöön, josta vain harvat ovat pyristelleet irti luovan lahjakkuutensa todistamalla. Hänen ensimmäinen pitkä näytelmäfilminsä Lasten leikit (1992) säväytti kuitenkin niin voimakkaasti yleisöä, että se siirrettiin televisiotuotannosta teatterilevitykseen ja esitettiin kohtalaisella menestyksellä ympäri Eurooppaa. Sen jälkeen Becker on saanut valmiiksi vain kaksi elokuvaa, Paikka elämässä (1997) ja Good Bye, Lenin! (2002), jotka eivät ole aivan täyttäneet esikoisohjauksen herättämiä lupauksia.

Viimeksi mainittu on toki aiheeltaan nokkela satiiri, joka valaisee yhdistyneen Saksan lähihistoriassaan kokemia kriisejä ja traumoja sekä yksityisten ihmisten arkielämässä että vertauksellisella tasolla. Päähenkilönä on nuori tv-korjaaja Alex, joka varttuu sisarensa ja äitinsä kera Itä-Berliinissä isän hylättyä heidät loikkaamalla länteen.

Lokakuussa 1989 DDR:n vankkumattomana tukijana tunnettu äitimuori vajoaa koomaan nähtyään Alexin kadulla mielenosoituksessa ja tulee tajuihinsa vasta kuukausia myöhemmin sairaalassa muistinsa menettäneenä. Sillä välin turvalliset kulissit ovat ulkopuolella romahtaneet: DDR on mennyt nurin, Berliinin muuri kaatunut ja miehittäjien aikoinaan jakama kansa yhdistynyt.

Koska äidin sydän ei kestäisi moista shokkia, poika teeskentelee kaiken olevan yhä entisellään ja lavastaa vaivojaan säästämättä sängyssä makaavalle potilaalle sosialistisen paratiisin.

Filmin herkullisinta huumoria kehitellään Alexin käytännön ponnisteluista pysyä johdonmukaisesti linjassaan, joutuu hän sitten äitiä hämätäkseen etsimään vanhoja säilykepurkkeja jätesäiliöistä tai kuvaamaan valheelliset tv-uutiset työpaikkansa takahuoneessa.

Samalla filmi vihjaisee kuinka helppoa on uskottavan kulissin tekaiseminen ruusunpunaista pajunköyttä haluaville vaikka heille syötettäisiin miten järjettömiä väitteitä tahansa. Sen sijaan tämän illuusion ruokkimisen tarve pysyy motivoinniltaan heiveröisenä, hyväksyipä sen symbolina koko viimeisestä siteestä menneisyyden maailmaan, kahteen poliittiseen leiriin juurtuneesta isänmaan kaipuusta tai Saksassa nopeasti yleistyneestä DDR-nostalgiasta.

Wolfgang Beckerin tyylitaju ei sulata aiheen suomia monia ulottuvuuksia vaan horjuu Felliniä matkivien näkyjen (helikopterista riippuva Leninin patsas), absurdien vitsien ja pakahduttavan melodraaman viidakossa.

Monelle taholle rönsyilevä tragikomedia karkaisi tyystin ohjaajan hallinnasta, ellei hän kietoisi sitä televisiorealismin väljähtyneesti ideoita yhdenmukaistavaan vaippaan. Tässä meillä on kerrankin elokuva, jonka kertomuksessa on enemmän painoarvoa kuin visuaalisesti köyhässä toteutuksessa!

TAPANI MASKULA

Good Bye, Lenin! Ohjaaja: Wolfgang Becker. (Thalia).