Einojuhani Rautavaara: Rasputin

Sakari Viika<br />Sekä Matti Salminen (Rasputin) että Lilli Paasikivi (Alexandra) selviytyvät vakuuttavasti osastaan Einojuhani Rautavaaran uutuusoopperassa.
Sakari Viika
Sekä Matti Salminen (Rasputin) että Lilli Paasikivi (Alexandra) selviytyvät vakuuttavasti osastaan Einojuhani Rautavaaran uutuusoopperassa.

Fin du si´cle, aikakauden loppu, sitä se todellakin oli. Keisarillisen Venäjän yhteiskunnan kuolinkouristelu viime vuosisadan alussa sai ajan henkeä vaistonneet ihmiset vääjäämättä vainuamaan merkit ilmassa: loppu on tulossa, sitä ei voi siirtää. Vastaavanlaista ei ole nähty sitten antiikin Rooman kukistumisen.

Järjettömän kokoista maa-aluetta hallinnut valtiomuoto lakkasi hirmuisten, veristen vallanvaihdosproseduurien jälkeen olemasta, ja sen tilalle astui jotain aivan muuta, joka ajan myötä kykeni vähintään yhtä hirmuisiin ja verisiin tekoihin kuin perusteiltaan totaalisen erilainen edeltäjänsäkin.

Mutta viimeisen tsaarin hallitsema Venäjä oli kuin hullujenhuone. Hallinnon langat olivat jo lähtökohdittain karanneet itsevaltiaan käsistä. Korruptio ja vehkeily rehottivat valtoimenaan, eikä millään taholla ollut mitään todellista keinoa oikeudenmukaisuuden palauttamiseksi. Poliittiset tahot tsaarinvaltaa kannattavista sosialisteihin saakka kävivät toistensa kimppuun keinoja kaihtamatta.

Ja samanaikaisesti maata hallitsi kaikkiin edeltäjiinsä verrattuna aivan ainutlaatuinen keisari, Nikolai II, jolle olisi sopinut verrattomasti paremmin runoilijan taikka askeetin elämäntaival. Ja joka oli lähes disneymäisellä alistuneisuudella jo nuorena rakastunut hoville hyvin mieluisaan aatelistyttöön.

Keisarinna Alexandra puolestaan oli voimakastahtoinen, mutta järjettömällä tavalla taipuvainen uskonnolliseen ja maagiseen kiihkomielisyyteen, ja jonka intoa puuttua valtion hallitsemiseen ei hillinnyt mikään.

Upea libretto, tylsä musiikki

Siinä oli myös hedelmällinen maaperä sopivan hullun astua esiin ja mullistaa kaikki. Mytologia puhuu Vaeltavasta Juutalaisesta, jonka ilmestyminen merkitsee kaiken olevan kaatumista ja lopullisen tuhon tuloa. Rasputin ei ollut juutalainen, mutta muuten hänen aikaansaannoksensa ainakin jälkikäteen tarkastellen täyttävät apokalyptikan tunnusmerkit.

Itseoppinut, hurmahenkisen lahkolaisuuden ravitsema musikka onnistuu tunkeutumaan itsevaltiuden ytimeen ja lopulta, maailmansodan ja muiden perinpohjaisten mullistusten jälkeen tuhoamaan Romanovien 300-vuotisen dynastian.

Tämän parempaa aihetta oopperalle ei olekaan. Einojuhani Rautavaara on kuten totuttua itse kirjoittanut kymmenennen oopperansa libreton ja onnistunut siinä kutakuinkin täydellisesti. Tarina on dramaattisesti tehokas, jännityksen tiivistymät ja purkaukset seuraavat toisiaan kiintoisassa rytmissä. Lisäksi kieli on kaunista ja värikästä, ihan sitä mitä se on - luotua laulettavaksi.

En suin surminkaan voi sanoa pitäväni Rautavaaran sävellystyötä yhtä onnistuneena. En mahda sille mitään, että niin kovin monessa kohdassa tulee tunne, että olen kuullut tämän jo aiemmin. Osittain tunne perustuu faktoihin, sillä säveltäjällä on tapana siteerata omia aiempia teoksiaan. Siinähän ei ole mitään omituista eikä moitittavaa.

Ongelmallisempaa on sen sijaan, että Rautavaaran tyyli ei ole muuttunut juuri piiruakaan hirmuisen pitkiin aikoihin. Sanalla sanoen hän toistaa itseään.

Ehkä ärsyttävin piirre on tempon käsittely. Rasputinista saa etsimällä etsiä edes muutaman tahdin mittaista taitetta, jossa tempo olisi muuta kuin hitaahko Andante taikka Adagio. Mihin ovat jääneet Allegrot, Prestoista puhumattakaan? Wagnerin Parsifal on kuuluisa hitaudestaan ja pysähtyneestä tunnelmastaan, mutta kyllä siinäkin säveltäjä laittaa pökköä pesään esimerkiksi toisen näytöksen kiemuroissa.

Odotin Rasputinista musiikkina huomattavasti enemmän. Voi olla, että jos tutustuisin tässä teoksessa Rautavaaran sävelmaailmaan ensimmäisen kerran, vaikutelma olisi toisenlainen. Mutta en ole mikään tabula rasa, ja hänen aiemmista teoksistaan muistan sentään kohtuullisen paljon.

Mieleenpanuva näyttämötoteutus

Rasputin on suhteellisen kiitollinen teos toteutettavaksi näyttämöllä, sen takaa Rautavaaran dramaattinen vainu ja piinkova ammattitaito musiikkiteatterin säveltäjänä. Vilppu Kiljunen kuuluu sukupolvensa oopperaohjaajien eturiviin, eikä hän tuota pettymystä tässäkään. Draamasta on otettu paljon irti kaikin tavoin. Näkemys on lähtökohdittain persoonallinen, ja vaikka produktio onkin visuaaliselta ilmeeltään sidottu epookkiin, jännittävät ratkaisut saavat silti sijansa.

Henkilöiden luonteenpiirteet tulevat voimakkaasti esiin - henkilöohjaukseen lieneekin kiinnitetty erityisen paljon huomiota. Lavalla on itse asiassa pelkästään rooliinsa erinomaisesti sopivia esiintyjiä.

Huomio kiinnittyy poikkeuksellisen paljon Hannu Lindholmin upeaan lavastukseen ja Kimmo Viskarin silmää hiveleviin pukuihin. Claude Navillen vahva valojen käyttö tukee kokonaisuutta. Tanssia on vähän, mutta hlysti-lahkolaisten uskonnollis-eroottiseen hurmioon johtava liikehdintä on suorastaan puistattavan tehokasta.

Tasokasta musisointia

Oopperanjohtaja Erkki korhonen puhui Rasputinin lehdistötilaisuudessa teoksen toteuttajajoukosta dream teamina. Sitä se kyllä kieltämättä olikin. Matti Salmisen tulkinta nimiroolissa oli mykistävän vahva, joskin ensimmäisessä näytöksessä kuultiin ilmiö, johon ei usein törmää: yhdessä sisääntulossa Salminen hiukan etsiskeli aloitussäveltä, siltä minusta vaikutti.

Samapa tuo. Rasputinia on oltava lavalla tekemässä karismaattisista karismaattisin laulaja, muutoin hänen magneettinen persoonallisuutensa ja hänen saavuttamansa vaikutusvalta eivät toteudu uskottavasti. Sitä juuri Salminen oli.

Toisena ottaisin esiin Jyrki Anttilan, joka teki ehkä uransa hienoimman roolin Felix Jusupovina. Paitsi että osa sopi hänelle laulullisesti kuin valettu, hänessä oli aimo annos näyttämöllistä uskottavuutta ja voimaa. Jusupovin aisaparina Dmitri Pavlovitsina oli yhtä vahva Gabriel Suovanen.

Miesrintaman vahvuutta täydensi Jorma Hynninen tsaari Nikolaina. Tuon heikon hallitsijan epävarmuus ja traagisuus toteutuivat hyvin koskettavasti Hynnisen tekemänä. Muista mieslaulajista mainittakoon Kai Valtonen, jonka teräksinen baritoni antoi erityistä painoarvoa piispa Hermogenin hahmolle.

Yhtä vakuuttavaa kuultavaa oli tarjolla myös naisten puolella. Lilli Paasikivi esitti sydäntäsärkevästi kiusatun keisarinna Alexandran osan. Hovineiti Ania Vyrubovan rooli oli yhtä osaavissa käsissä, ja Ritva-Liisa Korhonen jatkoi siinä vahvojen suoritustensa sarjaa kansallisoopperan lavalla.

Koko solistiensemblelle suurimmasta pienimpään rooliin on ylimalkaan annettava korkeat pisteet. Tämän tasoinen laulanta kelpaisi mille hyvänsä kansainväliselle näyttämölle.

Nuoresta Mikko Franckista näyttää tulleen Rautavaaran luottokapellimestari, ja mikäs siinä - harvoinpa oopperanorkesteri soittaa yhtä varmaotteisesti, intensiivisesti ja värikkäästi heti ensi-illassa. Odotan innolla päästä kuulemaan Franckia sinfoniakapellimestarina. Vaikuttaa näet siltä, että hän on kypsynyt huikeasti sitten viime kuuleman.

Oopperan kuoro oli tapansa mukaan äänellisesti loisteliaassa kunnossa. Rytmisestikin esitys oli varsin hyvällä tolalla.

MATTI LEHTONEN

Einojuhani Rautavaaran Rasputin Suomen kansallisoopperassa. Musiikin johto Mikko Franck, ohjaus Vilppu Kiljunen, lavastus Hannu Lindholm, koreografia Petri Kekoni. Rooleissa mm. Matti Salminen, Jyrki Anttila, Lilli Paasikivi, Ritva-Liisa Korhonen
ja Jorma Hynninen. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 19.9.2003.