Kitaristien seurassa sähkö ja tunnelma säilyvät

The Economist -lehden lailla konservatiivisuudestaan tunnettu, mutta yhtä kaikki arvostettu ja luettu amerikkalainen jazzin kuukausijulkaisu Down Beat pisti keskikesällä kitaristit arvojärjestykseen. 66 kielitaiturin joukkoon mahtui 13 Yhdysvaltojen ulkopuolelta tulevaa soittajaa.

Eurooppalaisten etunenässä oli tietenkin britti John McLaughlin (4.). Toisaalta taas blues-kitaristeista B.B. King (7.) ja Buddy Guy (9.) pärjäsivät hyvin myös lehden perinteisessä elokuisessa kriitikkoäänestyksessä. He olivat blues-artistien kärjessä.

Sama tahti jatkui viime perjantaina postiluukusta putkahtaneen syyskuun numeron viiden viimeisen vuosikymmenen parhaan blues-albumin listauksessa: ykkösenä on Junior Wellsin (ja Budy Guyn) Chicago Blues Bandin Hoodoo Man Blues (1965). Toiselle sijalle sijoittui B.B. Kingin Live At The Regal -klassikko (1964).

Bluesin kuninkaan tuore levytys Reflections heijastelee tekijän mieltymystä standardeihin ja rhythm & blues -balladeihin. B.B. King täyttää syyskuussa 78 vuotta, joten hän edustaa samaa ikäpolvea kuin vuonna 1991 edesmennyt Miles Daviskin.

Vaikka kitaristin instrumentissa ja äänessä ei enää voikaan olla Regal-teatterissa neljä vuosikymmentä sitten taltioitua särmää ja poweria, tarjoaa maestro levyyn paneutujalle mielyttäviä yllätyksiä. Jouset ja vasket soivat parhaiden King-keitosten lailla hienostuneesti, ja tähti löytää tulkintoihinsa intensiteettiä.

Tuottaja Simon Climien ja artistin olisi kuitenkin luullut huomaavan, että lopullinen kokonaisuus on epätasainen. Varsinkin päätöspala What A Wonderful World jättää levystä laimean jälkimaun.

Yhden maiseman
musiikkia

Kitaristien rankingin kärjessä oleva Pat Metheney on tarttunut Nashvillen country-piirien hyvin tuntemaan akustiseen baritonikitaraan, sulkeutunut kotistudioonsa ja lipunut hiljaiseen tunnelmaan. Lopputuloksena on yhden soundin, yhden tunnelman ja yhden maiseman musiikkia.

One Quiet Night -albumi edustaa Metheneytä parhaimillaan: ykseyksistä huolimatta levyltä avautuvat yhtä hyvin niin aavan preerian countryinen ulottuvuus kuin Versailesin puiston kamarimusiikillinenkin näkymä. Koko panoraamassa on 11 soolokitaralla piirrettyä yksittäistä kuvaa.

Bill Frisell (8.) pisti The Intercontinental -sekstettinsä kasaan Seattlessa jo vuonna 2001. Jostakin syystä bändiä markkinoitiin vielä viime syksynäkin Tampere Jazz Happeningissa vain kitaristin kvintettinä. Monikansallinen kokoonpano soittaa nimensä mukaisesti mannerlaatalta toiselle ja kolmannellekin loikkivaa ja aaltoilevaa musiikkia. Soiton ja sävellysten episentrumi on Välimeren alueella, sillä kieli- ja jousisoitinten arsenaalissa ovat mukana sekä arabialainen luuttu, oud että buzuki.

Sähkökitaran Clark Kentiksi nimetyn Frisellin rinnalla räimii yhä vielä myös pedal- ja lap steelia liu'utteleva Greg Leisz. Ilman hänen panostaan yhtyeen musiikki sukeltaisikin helposti etnon ja maailmanmusiikin postikorttien sekaan. Nyt siinä on kuitenkin sähköä ja sähäkkyyttä.

Americanan ja
doo-wopin liitto

Buena Vista Social Club -projekteihin osallistunut kuubalaiskitaristi Manuel Galb?n pitäytyi Pori Jazzissa kontrabasisti Cachaito Lopezin lailla laulaja Ibrahim Ferrerin orkesterissa taka-alalla. Kitara ei ole kuitenkaan pysyvästi vakan alla, sillä Galb?nin soitosta voi nauttia täysin siemauksin hänen ja Ry Coderin yhteisellä Mambo Sinuendo -albumilla.

Tämä Sikojen lahden tapahtumia edeltäneen ajan kuubalaisen musiikin ja tropiikin tunnelmiin nojaava teos päihittää twang- ja surf-kitaravääntöineen mennen tullen Carlos Santanan tuoreimmat levytykset ja konsertit.

Mambo Sinuendo muistuttaa meitä ajasta, jolloin Perez Prado, Stan Kenton ja Henri Mancinikin maustoivat musiikkinsa cha-cha-challa ja mambo-jazzilla. Albumilla liittoutuvat Americana ja Havannan Los Zafiros -yhtyeen doo-wop -kitarointi.

Youngin kraanasta
blues-oopperaa

Säveltäjä John Cagen tavoin Neil Youngkin näyttää vain kuulostelevan sitä, millainen musiikkikraana hänessä seuraavaksi alkaa kohista. Nyt Youngissa virtaa eeppinen blues-ooppera ja pikkukaupunkitarina Greendale. Sen säröinen ja sähköinen musiikki onnahtelevine lauluosuuksineen on kuin suoraan 13 vuoden takaiselta Ragged Glory -levyltä.

Tuore eteläkalifornialaiseen Naantaliin sijoittuva tarina taas on repäisty Twin Peaks- ja Blue Velvet -elokuvien käsikirjoitusten muistiinpanoista.

Ilman DVD:täkin, jossa mukana on Irlannissa taltioitu Greendalen akustinen sooloversio, Crazy Horse -yhtyeen kanssa toteutettu levy toimii paremmin multimediana kuin melankolisena kolmen tahdin bluesina. Teksti imee kuuntelijan hyvin mukaansa sähköisen bluesin säestämänä. V-tyylissä on Youngin laululyriikoista tuttua symboliikkaa ja kielellisiä solmuja.

Saatanan saapuessa Greendaleen sarkastinen ranch-tarina levittäytyy pappa-Greenin ja optimismissa kylpevän lapsen lapsen, Sun Greenin silmistä ja Neil Young -maasta kartoittamaan koko läntisen maailman apeaa tunnelmaa Alaskasta Andalusiaan. Niinpä ei olekaan yllätys, että teos on joutunut jo heti ilmestyttyään soittokieltoon useilla USA:n radioasemilla.

JARMO WALLENIUS

B.B. King: Reflections. (Universal)

Pat Metheny: One Quiet Night. (Warner Bros.)

Bill Frisell: The Intercontinentals. (Nonesuch)

Ry Cooder & Manuel Galb?n: Mambo Sinuendo. (Nonesuch)

Neil Young & Crazy Horse: Greendale . (Reprise)