Kasvukipuja vahvan äidin varjossa

Äidin ja tyttären kiinteää viha-rakkaussuhdetta ja siihen liittyvää vallankäyttöä kuvaavan Valkoisen oleanterin nimi viittaa kukkaan, joka on kaunis mutta kovin myrkyllinen. Tällainen on myös Janet Fitchin samannimiseen romaaniin perustuvan elokuvan äiti, joka tarkoittaa kyllä hyvää mutta on silti niin sokea toimilleen, että onnistuu myrkyttämään läheistensä elämän ja katkeroittamaan tyttärensä.

Tarinan keskushenkilö ja kertoja on teini-ikäinen Astrid (Alison Lohman), jonka turvallinen joskin samalla manipuloivan äidin tiukasti ohjailema elämä muuttuu radikaalisti. Kyyninen taiteilijaäiti (Michelle Pfeiffer) tuomitaan miesystävänsä murhasta vankilaan, ja yksinhuoltajan kiltti tytär joutuu sosiaaliviranomaisten huostaan.

Vaikka katsojalle on tähän mennessä tehty varsin selväksi, että tyttären elämä on ollut jatkuvaa sopeutumista kauniin ja karismaattisen äitinsä toiveisiin, vaikuttaa lapsen luoviminen oloissa kuin oloissa ja kiintyminen sijoituskoteihin aikasen epäuskottavalta. Tarinan sijaisäidit kun ovat kukin tavallaan vähintäänkin äidin veroisia ongelmatapauksia.

Silmiinpistävää on myös se, että tässä vaiheessa suoraa saarnaamista välttelevä elokuva tuntuu erityisesti haluavan tuomita vähemmän uhrautuvan, taiteilijauraa luovan äidin. Olkoonkin, että äiti on elinkautista istuva tappaja, mutta tällä ei ole asian kanssa enää juurikaan tekemistä. Äidin suurin synti on hänen kova luonteensa ja itsekkyytensä, jonka vastapooliksi asetetaan omaa lasta ja perhe-elämää pitkään kaivannut ja ottotyttärestäkin onnellinen herkkä näyttelijätär (Renée Zellweger).

Jatkuva sijaisperheiden ja nuorisokotien kierre osoittautuukin Astridin itsenäistymisen kannalta lopulta vain onnekkaaksi sattumaksi. Samalla kun dominoivan äidin tukahduttama nuori nainen joutuu ottamaan itsestään vastuun, hän saa myös vapaat rakennuspuut omanlaiselleen elämälle. Äitien syntien jäljet ovat vain kovin pitkät, eikä täydellinen irtiotto entisestä ole kuitenkaan täysin mahdollinen.

Kirjaa lukematta on vaikea väittää varmuudella, miten uskollisesti filmatisointi seuraa alkuperäistä teosta. On kuitenkin helppo huomata, että paikoin jopa sentimentaalinen nuoren tytön kasvukertomus vaikuttaa juuri sellaiselta tarina-aiheelta, josta Hollywoodissa mielellään tehdään aikuiselle yleisölle suunnattuja draamaelokuvia.

Elokuvasta paistaa läpi varsin selkeästi sen kirjallinen tausta, niin hyvässä kuin pahassakin. Asiansa osaavat näyttelijät saavat ajatuksella kirjoitettuihin henkilöhahmoihinsa sen verran syvyyttä, että heidän kohtalonsa herättävät kiinnostusta, ja elokuvalta ikään kuin jaksaa odottaa koko ajan jotain lisää.

Filmatisoinnin toteutus jää kuitenkin jotensakin akateemisen kuivakkaaksi, siististi työstetyksi mutta latteahkoksi kiiltokuvaksi. Astridin kertojanäänen kautta takaumana esitetty selviytymistarina rytmittyy tasapaksujen episodien kautta. Kun elokuvasta puuttuu kunnollinen jännite, ei kokonaisuus kasva suuria tunteita liikuttavaksi valkokangasdraamaksi.

PÄIVI VALOTIE

Valkoinen oleanteri. Ohjaaja Peter Kosminsky. (Kinopalatsi 7).