Kotimaisia, elossa olevia kuvataiteilijoita esitteleviä teoksia on saatavilla paljon vähemmän, kuin voisi kuvitella. Aina vain korkeatasoisemmiksi muuttuvat näyttelyluettelot - taidekirjoja nekin - ovat monesti ainoaa kirjallisuutta, jota nykytaiteilijoistamme on saatavissa.
Osmo Rauhalan Tampereen taidemuseossa nähtyyn näyttelyyn liittyvä julkaisu Osmo Rauhala: vuosikymmenen jäljet 1992-2002 ei ole vielä kauaa ehtinyt kulua hänen taiteensa ihailijoiden käsissä, kun saatavana on toinenkin uusi julkaisu.
Monta näkökulmaa
Taidehistorioitsija Inkamaija Iitiän toimittama Osmo Rauhala, Luonnon aika lähestyy Osmo Rauhalan taidetta ja taiteilijuutta monelta eri suunnalta. Teos sisältää Rauhalan kirjoituksia vuosilta 1988-2002, museonjohtaja Markku Valkosen lyhyen artikkelin, Rauhalan ja biologi Anto Leikolan keskustelun sekä Iitiän esseen, joka käsittelee Rauhalan tieteenkritiikkiä ja taiteen etiikkaa.
Kuvia Rauhalan teoksista - niin maalauksista kuin videoteoksistakin - esitellään runsaasti ja monet niistä vieläpä taiteilijan itsensä taustoittamina. Mukana on lisäksi Anto Leikolan kirjoittamia, teoksessa käytettyä luonnontieteellistä terminologiaa koskevia "tietoiskuja". Ilmavasti taitettu kirja antaa tilan sekä kuville että tekstille.
Teoreettisesti ja ekologisesti suuntautuneisiin taiteilijoihimme lukeutuvan Rauhalan tuotannossa kuuluu luonnon, taiteen ja tieteen jatkuva vuoropuhelua. Yksinomaan tieteellinen tieto ei riitä todellisuuden rakentajaksi, tarvitaan myös inhimillistä kokemusta - tai taiteen tietoa, niin kuin Rauhala ehdottaa.
Vastuullinen vapaus
Teoksen arvokkainta antia ovat Rauhalan omat tekstit, monipuolisesti sivistyneen, herkän yksilön ajatukset. Rauhala käsittelee neljäntoista vuoden aikana syntyneissä kirjoituksissaan ihmisen ympäristösuhteen muuttumista, tieteen saavutuksia niin hyvässä kuin pahassakin sekä taiteen mahdollisuuksia siltojen rakentajana. Rauhalan omaa, teosten syntyä koskevaa kerrontaakin lukee mielikseen.
Inkamaija Iitiä kertoo alkusanoissaan, että Osmo Rauhala, Luonnon aika "esittelee ensi kertaa laajasti Osmo Rauhalan kirjallista tuotantoa. Siihen on koottu valikoima hänen keskeisiä tekstejään 1980-luvulta näihin päiviin - näyttelyiden yhteydessä esiteltyjä puheenvuoroja, päivälehtikolumneja sekä laajempia artikkeleina ilmestyneitä ympäristöfilosofisia kirjoituksia."
Jotakin olennaista on kuitenkin jäänyt kertomatta. Millään järjellisellä tavalla ei käy ilmi, missä mikin kirjoitus on julkaistu - vain vuosi mainitaan. Täydellisin julkaisumääritelmä kuuluu "Tampereen taidemuseon katalogi 1992". Iitiän esseen lähdeluettelo tuo tosin asiaan hieman valaistusta.
Mitä on hyvä elämä?
Ihmisen vastuullinen vapaus suhteessa luontoon on Osmo Rauhalan sekä hänen taiteensa tulkitsijoiden vastaus kysymykseen "Mitä on hyvä elämä ?". Ei mikään huono vastaus. Rauhala liikkuu sulavasti taiteen ja tieteen, järjen ja tunteen maastoissa, kuten keskustelukumppaninsa Anto Leikolakin.
Keskustelu Leikolan kanssa tuo Osmo Rauhalasta kuitenkin melkein korostetusti esille romantikon. Vaikka Leikola on jo uskottavasti selittänyt sopuleiden ajoittaiset joukkokuolemat, Rauhala ei haluaisi päästää irti käsityksestään, että sopulit tekevät kollektiivisessa mielenhäiriössä "itsemurhan".
Inkamaija Iitiän essee on sijoitettu teoksen loppupuolelle. Mikäli lukija etenee kronologisesti, hän on Iitiän artikkeliin mennessä jo tutustunut melkein kaikkiin niihin ajatuksiin, jotka essee tuo esiin.
Teoksessa esiintyy muutenkin tarpeetonta toistoa: esimerkiksi peurasymboliikka selostetaan eri paikoin monta kertaa ja melkeinpä samoin sanoin.
MIA TYKKYLÄINEN
Osmo Rauhala: Luonnon aika. Toimittanut Inkamaija Iitiä. Otava 2003.
