On varmasti riittävän latteaa esittää, että maailma muuttuu. Kyseessä on itsestäänselvyys, joka onneksi pitää paikkaansa. Maailma muuttuu, ja me sen mukana.
Mutta onko muutos mahdollisuus vai riski - vaiko yhtäaikaisesti molempia? Kuljemmeko pitkin muutoksen tietä, tai olemmeko juuttuneet muutoksen tielle?
Kysymystä yhteiskunnallisesta muutoksesta tarkastelee kirjoituskokoelmassa moninainen joukko kotimaisia sosiologeja. Lopputuloksena on joukko vaikeaselkoisia, tiukasti itseensä tai alaansa viittaavia erikoisen kuuloisia käsitteitä ja väitteitä.
Mutta onneksi "perussosiologian" lisäksi kokoelma tarjoaa keinoja makrotason muutosten hahmottamiselle - kuten myös muutaman varsin hedelmällisen ja pätevän yksittäistutkimuksen.
Kolme
tasoa
Jotta muutokseen pääsee edes jotenkin käsiksi, se on syytä rajata tarkemmin. On helpottavaa puhua kolmesta historiallisesta tasosta, jotka ovat tapaushistoria, suhdannehistoria ja rakenteiden historia. Nimiensä mukaisesti ne etenevät ajallisesti, ja käsittelevät joko tiettyä tapahtumaa, erityisen suhdanteen kehitystä tai kokonaisten järjestelmien muutosta, jossa aikatasona on jo vuosisadat.
Vastaavasti ei ole haitaksi luetella muutoksen syitä, joita on sekä ulkoisia että sisäisiä. Sana kriisi yhdistää nämä molemmat, joskin ulkoinen kriisi on tietysti luonteeltaan aivan toisenlainen kuin sisäinen ongelmatilanne.
Kolmas muutoksen moottori ovat erinäiset innovaatiot. Laajan kaaren innovaatioista esille nousevat kaikkein voimakkaimmin viime vuosina vaikuttaneet, eli informaation merkityksen kasvu, globalisaatio ja verkostuminen.
Hyvinvoinnin
kohtalo
Mutta mitä tällä kaikella on tekemistä arjen kanssa? Muutos kiteytyy rakenteiden ja yksilön välisessä vuorovaikutuksessa, jota ilmentää esimerkiksi se, mitä tapahtuu ja mitä ymmärrämme ja haluamme hyvinvointivaltiolta. Siis teema, joka koskettaa meistä jokaista ja joka itsessään on muutoksen alaisena - tai jos niin halutaan ilmaista, sen kourissa.
Raija Julkunen tarkastelee artikkelissaan hyvinvoinnin kohtaloa. Kyse on siitä, mitä hyvinvointivaltiolle tapahtuu markkinataloudessa, yksityistämisen ja kilpailuttamisen paineessa.
Julkunen palauttaa mieliin vanhan teesin, jonka mukaan pääoma joutuu alituisesti valtaamaan uusia alueita jotta arvonlisäys ja tuotto kasvaisi. Ulkoista valtausta olivat kolonialismi, ja sisäiseksi valtaukseksi - siis muutokseksi - kutsutaan valtion palveluiden, kuten terveydenhuollon, perustarpeiden (vesi, sähkö), opetuksen ja vankienhoitolaitoksen yksityistämistä. Tässä prosessissa Suomi on mukana, joskaan ei kehityksen kärjessä.
Julkunen korostaa, että tämäkään muutos ei ole mikään luonnonvoima. Sen takana on tietyt päätökset ja tietyt arvot. Globalisaatio ja rahaliikenteen vapaus olisivat mahdotonta ilman kansallisvaltiotasolla tehtyjä päätöksiä rajoitusten poistosta ja markkinoiden liberalisoimisesta.
Julkusen mukaan Suomessa on tapahtunut selkeä siirtymä. Jos 1990-lukua kuvaa lama ja julkisen talouden tasapaino, kuuluu 2000-luvun alussa keskipisteeseen verojen keventäminen.
Ministeriön
ajattelumalli
Julkunen kykenee ilmaisemaan tämänmuutoksen varsin mainiosti, vaikka itse selvästi vastustaakin sitä. "Ensimmäinen porras sisältää siis sen, että kaikkien meidän päätä alkaa asustaa valtiovarainministeriön rationaliteetti ja julkista keskustelua hallita valtiovarainministeriön esityslista - talouskasvu, kannustimet, julkisen talouden tasapaino, julkisen talouden ylijäämän rakentaminen, huoltosuhde, palvelujen tehokkuus, verokiila, verotuksen kansainvälinen kilpailukyky."
Yhteiskunnallinen muutos on kuitenkin hidasta, tahmeaa ja tuskallista riippumatta siitä, halutaanko esimerkiksi hyvinvointivaltiota ja valtion roolia kasvattaa tai karsia.
Liikkuminen molempiin suuntiin on aina vaivalloista ja aikaavievää. Ehkä täsmällisin tapa kuvata tätä hitautta on termi "saavutetut edut".
Vaikuttaa aivan kuin hyvinvointivaltio osaisi hyvin monia asioita, mutta liikkuminen ja muutos olisi sille kovin vaivalloista.
Samaan hengenvetoon on syytä muistaa, että tämä tietynlainen staattinen paikallaanolo on myös hyvinvointivaltion etu ja voima. Sitä voidaan painostaa muuttumaan, siihen voidaan lyödä pysyväkin leima alati ahdistavasta niukkuudesta ja ahtaudesta, mutta itsessäänkin se näyttää olevan eriskummallisen niskotteleva ja vastarintaan kykenevä.
Julkunen kuvaa pääoman otetta hyvinvointivaltiosta hiipiväksi ja ryömiväksi muutokseksi. Se on muutos, jota voidaan vastustaa vain ja ainoastaan jos kykenemme siirtämään päälakemme ylätasannetta hallitsemaan pyrkivät valtiovarainministeriön edustajat takaisin meitä palvelemaan, ei meitä alistamaan ja nöyryyttämään.
MIKA HANNULA
Yhteiskunnallinen muutos. Toimittaneet Harri Melin ja Jouko Nikula. Vastapaino 2003.
