Tanskalaisten ohjaajaradikaalien vuonna 1995 käynnistämästä dogma-liikkeestä ei ole kasvanut järin kattavaa uutta aaltoa eurooppalaiseen elokuvaan. Vaikka suuntauksen vaikutus jäänee tulevaisuudessakin melko suppeaksi, siihen sitoutuneet tekijät niittävät silti mainetta ja hankkivat runsaasti sympatiaa palauttamalla elokuvataiteen edes hetkeksi takaisin lähtökohtiensa.
Visuaalisen ilmaisun perusarvojen tunnustaminen merkitsee virkistävää lähdevettä myös amerikkalaisen viihteen teknisen kimmellyksen näännyttämille harrastajille. Jokainen toki ymmärtää, ettei kehityksen kulkua voida enää muutamilla filmeillä kääntää päinvastaiseksi, mutta elokuvan luomisvoiman säilyttämiseksi on terveellistä luopua toisinaan turhista apuvälineistä ja luottaa vain luonnollisuuteen.
Sitä paitsi ryhmäkuri dogma-säännösten noudattamisessa on rakoillut alusta lähtien. Niinpä Susanne Bier uskaltaa uusimmassa ohjaustyössään käyttää taustamusiikkia tavalla, joka kuulostaa melkein banaalilta filmin konstailematonta kerrontaa säestäessään. Merkittävintä lavastamattoman ja mahdollisimman todenmukaisen elokuvan idealismissa on kuitenkin sisällön pitäytyminen rehellisessä ihmisyyden tutkiskelussa. Dogman myötä pohjoismaalainen elokuva on saanut taas tuoretta puhtia paneutua vaiettuihin ruohonjuuritason ongelmiin kuten esimerkiksi Lilja 4-ever osaltaan todistaa.
Rakastan sinua ikuisesti on toistaiseksi Bierin kypsin ja koskettavan teos. Se on nuoren kokkitytön selviytymistarina sen jälkeen kun hänen sulhasensa loukkaantuu liikenneonnettomuudessa ja halvaantuu loppuiäkseen sänkypotilaaksi sairaalaan. Vähintään yhtä paljon filmi kertoo lääkäriperheen hajoamisesta saman tapaturman seurauksena.
Poikaan autolla törmännyt ja siitä syyllisyyttä poteva tohtorin rouva sallii puolisonsa lohduttavan työpaikallaan järkyttynyttä tyttöä. Hyvää tarkoittanut mies havaitsee ennen pitkää tanssivansa kahden naisen kanssa ja tuottavansa tarpeetonta murhetta heille molemmille. Siinä vaiheessa ihmissuhdepelin puhaltaminen poikki osoittautuu liian kipeäksi ratkaisuksi osapuolten koettaessa vääntää valitettavaa onnettomuutta väkisin onnekseen.
Elokuvan tarinaa jälkeenpäin punniten se tuntuu enemmän melodraamalta kuin tragedialta, mutta filmiä katsoessa ei silmänräpäystäkään epäile tapahtumien uskottavuutta. Susanne Bier osaa liittää ainekset intiimeiksi tuokioiksi ja raottaa vuorollaan jokaisen henkilönsä yksityisyyttä.
Ohjaajan primitiivinen mutkattomuus meikkaamattomiin, jokapäiväisiin ihmisiinsä on kuin riisuisi vieraat vastaantulijat kadulla alastomiksi. Juuri tässä piilee dogman valtava voima sekä rajoittava vaikeus: vaatii korkeaa ammattitaitoa naamioida huolella hiottu rakenne sattumanvaraiseksi.
TAPANI MASKULA
Rakastan sinua ikuisesti. Ohjaaja: Susanne Bier. (Thalia).
