Vuonna 1965 vanha koulutoveri pyysi arkkitehti Matti Suurosta suunnittelemaan hänelle hiihtomajan, joka olisi helppo pystyttää vaikeaankin maastoon. Suuronen uneksi mielessään Futuron, puristetuista muovielementeistä koottavan elliptisen talon.
Hankkeeseen lähti mukaan Polykem Oy, joka kaipasi muovituotannolleen kansainväliset mitat täyttävää mannekiinia.
Jos alkuperäiset suunnitelmat kymmenien tuhansien tuotantoluvuista olisivat toteutuneet, Futuro saattaisi nykyisin olla ongelmajätteen synonyymi. Energiakriisin ja muuttuvien trendien johdosta se jäi keräilyharvinaisuudeksi.
Joissakin ihailijoissaan Futuro herättää haikean mielikuvan Suurosen sukupolven ennakkoluulottomasta idealismista ja tulevaisuudenuskosta, jonka nykyaika on kadottanut, Marko Home ja Mika Taanila maalailevat toimittamassaan kirjassa Futuro - tulevaisuuden talo menneisyydestä.
Toiset sen pyöreä, sulkeutunut muoto vie vieläkin kauemmaksi, lempeään kohtuun, jossa kaikki oli paremmin.
Samat ristiriidat menneen ja tulevan tai riskien ottamisen ja turvallisuuden kaipuun välillä olivat olemassa jo vuonna 1968, kun ensimmäinen Futuro valmistui.
Rauhoittava lääke
Pintajulkisuuden luomissa mielikuvissa Futuron muotokieli oli uusinta uutta vaikka se oikeastaan palautui kauas taakse, Jules Vernen Nautilukseen ja 1930-luvun amerikkalaisiin tieteisfantasioihin. Pintajulkisuuden luomissa mielikuvissa Futuron liikuteltavuus ja lentävän lautasen mieleen tuova ulkonäkö rinnastettiin avaruuden valloittamisen seikkailuun, vaikka sitä samalla myytiin modernia arkea säikähtäneiden luontoharrastajien pakopaikkana.
Kirjan kirjoittajista utrechtilainen museojohtaja Renti Tjan on intomielisin. Selvittäessään miten massatuotantoon tarkoitettu kaupallinen talohanke surkastui vähitellen modernin taiteen eliitin kiinnostuksen kohteeksi, hän ryöstöviljelee sanaa "ikoni" ikään kuin se tarjoaisi jonkin vastauksen eikä vain herättäisi lisää kysymyksiä.
Joseph Lanza on ironisin. Hän laskee Suurosen jalustalta, johon ulkomaisesta huomiosta sokaistuneet kotimaiset kirjoittajat hänet kohottavat, ja rinnastaa Futuron eräisiin aikaisempiin tutkimuskohteisiinsa, kuten hissimusiikkiin ja cocktaileihin.
Länsimainen kulttuuri tarvitsee rauhoittavat lääkkeensä, joten ilmeisesti Futuroa ei olekaan syytä pitää avaruusaluksen vaan pillerin muotoisena.
Eniten, mutta korkeimmalta haroo tyhjää taidehistorioitsija Harri Kalha. Hän luonnehtii Futuroa poliittisesti korrektin arkkitehtuurihistoriamme hylkimäksi mytologiseksi representaatioksi, jossa naisen parafernaalinen kohtalo maskulinistisen kerskakulutuksen kulttuurissa todentuu. Tai jotakin sinne päin.
Tässä Kalha on tietysti aivan oikeassa. Vanha mainoskuva pieni-ikkunaisen Futuron sisällä poseeraavasta seksikkäästä "Futuro-emännästä" todellakin tuo mieleen peep-shown. Mutta Futuron lapsekkuus ja poikamaisuus ei pohjimmiltaan ollut näin symbolista vaan aivan ilmeistä. Eräs muovitalon erinomaisuuden julkilausutuista perusteita oli se, ettei vedenkestävää rakennetta tarvitsisi perinteiseen tapaan siivota, vaan sen voisi suihkuttaa puhtaaksi kuin autotallin lattian.
Tympeät utopiat
Poikkitaiteellisten kielikuvien harrastajat ovat verranneet Alvar Aallon keskeisten töiden kansainvälistä tunnettuutta ja esteettistä merkitystä Sibeliuksen sinfonioihin. Mihin Matti Suurosta ja Futuroa pitäisi verrata - Rauno Lehtiseen ja letkajenkkaanko?
Pidänkin mahdollisena, että Futuro -kirja on parempi kuin Futuro -talo ansaitsisi. Varsinkaan sen kuvituksen perinpohjaisuutta ja oivaltavuutta ei voi kehua liikaa.
Toisaalta on myös totta, ettei melko tyhjänpäiväisiä muoti-ilmiöitä pidäkään käsitellä puolivillaisesti kulttuurissa, jossa ihmisten arkea ohjaavat muutamien tärkeiden asioiden sijasta lukemattomat tyhjänpäiväisyydet. Sitä paitsi Futuron syntyyn vaikuttaneet modulirakentamisen ideat tarjoavat myös tirkistysaukon eräisiin viime vuosisadan arkkitehtuurin pahaenteisimpiin suuntauksiin.
Ajatus luonnon ja inhimillisen elinympäristön laajamittaisesta muuntelusta, joka arkkitehtien suvereenisti hallitseman tieteellisen tiedon mukaisesti tyydyttäisi parhaiten myös ihmisten tarpeet, eli sitkeästi arkkitehtiutopioissa. Ne tuntuivat olevan muuta älymystöläistä ajattelua immuunimpia fasismin, stalinismin ja pidäkkeettömän industrialismin antamille varoituksille.
Matti Suurosen suunnittelema poikamiehen asumiskone on tympeä, koska se on tämän logiikan osa. Mutta Futuro on myös viehättävä, koska se lelumaisuudessaan muuttuu saman logiikan tahattomaksi parodiaksi.
PUTTE WILHELMSSON
Futuro - tulevaisuuden talo menneisyydestä. Toim. Marko Home & Mika Taanila. Desura.
