Laitila uusi historiansa
Laitilan historia ilmestyi vuosina 1969 ja 1976 kahtena osana. Ensimmäinen osa käsitteli paikkakuntaa kivikaudesta isoonvihaan ja jälkimmäinen edellisestä talvisotaan. Silloin ei juuri ollut tapana käsitellä nykyaikaa tai julkaista tietoja, joista selviää lähiaikojen muutokset paikkakunnalla.
Kirjojen ilmestyttyä oltiin ainakin Laitilassa kovasti sitä mieltä, että tämä tai tuo asia puuttuivat, eikä "meidän isää ollut siinä lainkaan". Unohdettiin se, että rajatun sivumäärän puitteissa on aina tehtävä karsintaa, joskus hyvin raa'asti.
Kana on munaa viisaampi. Vuosisadan loppupuoli tietää omasta lähimenneisyydestään paljon enemmän ja uusia tuulia puhaltaa historiakirjoituksessakin.
Nyt on sitten ilmestynyt kokonaan uusi "täydennysosa", Laitila 1900-luvulla, jossa muutoksen rivakka kulku ja kunnan - nyt kaupungin - muuttuminen on kuvattu oivallisella tavalla. Laitila on muuttunut, väki vähentynyt ja paikkakunnan väestörakenne on muuttunut.
Kanapitäjän maine
Maatalous on merkinnyt Laitilalle paljon ja se on leimannut paikkakunnan olemusta. Laitilan on kanapitäjänä maankuulu ja se antaa lisäväritystä myös tälle uudelle historialle. Kun kukko on Laitilan vaakunassa, sen huomaavat kaikki.
Miksi ei kana? Siihen ei historiankirjoittaja ole kiinnittänyt huomiota. Heraldiikan sääntöjen mukaan vaakunaeläin ei saa olla naaras.
Munivien kanojen historia on tilastollisesti mielenkiintoinen: vuonna 1910 niitä oli Laitilassa 2 836, vuonna 1959 70 971 ja 1990 205 680. Kehitys on ollut huima, mutta samalla on siirrytty mummojen pienkanaloista jättimäisiin suurkanaloihin. Muutos on valtava.
Kari Alifrostin kuvaus Laitilan maatalouden muutoksesta muutenkin on merkittävää historiankirjoitusta. Siinä Laitilan maatalousasiat suhteutetaan yleiseen valtakunnalliseen kehitykseen. Sellaiseen ei tavallisessa paikallishistoriallisessa kirjoittamisessa aina ylletä.
Muutosta on tapahtunut muutenkin: teollisuutta on syntynyt paikkakunnalle ja palveluammatit ovat lisääntyneet.
Menneen ajan muistoja
Jukka Vehmas on kirjoittanut viidesosan kirjan sivuista. Hän käsittelee erikseen Laitilan esihistoriaa, paikkakunnan yhdistystoimintaa ja Laitilan "kirkonkylän" kasvojen muuttumista oikeastaan viime vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä.
Laitilan "vanhaan" historiaan esihistorian osuuden oli kirjoittanut professori Ella Kivikoski, mutta viime vuosikymmeninä on Laitilassa tehty monia kaivauksia. Vehmas on osin kunnan kulttuurisihteerin virkatehtävissään voinut seurata kaivausten kulkua melkein kädestä pitäen. Laitilan muinaislöydöt ovat jääneet erilaisissa julkaisuissa aivan liian vähälle huomiolle. Paljon uutta on löydetty viimevuosikymmenien kaivauksissa.
Vehmaksen kirjoittama yhdistystoiminnan kuvaus on tuoretta asiaa. Laitilan kirkonkylän muutoksia on Vehmas voinut itse seurata paikkakunnalla syntyneenä ja asuneena. Piirrokset Laitilan kylän rakennuskannan muuttumisesta ovat selkeitä. Tähän osioon olisi ehkä voinut liittää niiden rakentajien nimet, jotka omalla tavallaan ovat vaikuttaneet Laitilan keskustan "kasvojenkohotukseen".
Yli päänsä
Tuoreinta ja välittömintä laitilalaisuutta ja samalla paikkakunnan parasta antia edustaa pitäjänneuvoksen lyhyt murteinen pakina, jossa hän kertoo kuinka "sillo flikkan olles Uurenkaupunkin poja kysys ai iha pahutta, ett kuippali ne Laitlan kana ylipääs munivakka. Mää vastasi et kyl nep pali muni muttei pääs yli yhtä muna".
RISTO LAINE
kirjat
Kari Alifrosti - Jukka Vehmas: Laitila 1900-luvulla. Laitilan kaupunki 2002.
