Luultavasti yhteiskuntarakenteemme luonteesta johtuen suomalaiset elokuvat ovat usein yltäneet parhaimmilleen käsitellessään ihmisen ja luonnon läheistä riippuvuutta. Tässä mielessä Mosku jatkaa sitä keskeistä kansallisen kulttuurin kehityslinjaa, joka elokuvan osalta alkoi juoniselostuksesta päätellen jo Salaviinanpolttajista (1907).
Vaikka meiltä puuttuu samanlainen uudisraivaajien pioneerihistoria kuin amerikkalaisilta, niin tiettömien taipaleiden taakse syntyneissä alkukantaisissa kyläyhteisöissä sivistyksen juurruttaminen noudatti paljolti klassisen westernin asetelmia. Erityisesti Venäjän vallan päivinä meno saattoi rintamaillakin kuohahtaa hurjaksi, kun vierasta lakia ei aina haluttu totella.
Suurimmalta osiltaan Moskun tapahtumat sijoittuvat poikkeuksellisen mielenkiintoiseen paikkaan ja aikaan, Itä-Lappiin ja itsenäisyytemme syntyhetkiin. Tuskin koskaan kansalaissodan taustoja ja vaikutuksia on elokuvassa valotettu näin kaukana asutuskeskusten tai poliittisten päättäjien näköpiirin ulkopuolelta. Syrjäisessä korpimaisemissa on tietysti helpompaa ja halvempaa loihtia epookkidraamaa kuin kaupungeissa, mutta Moskun kohdalla katsoja ei hetkeäkään epäile lavastamattoman naturalismin välttämättömyyttä.
Elokuvan uskottavuuden kannalta tärkeimpiä eivät koskaan ole filmin kehykset vaan ajatusten kytkemät yhteydet. Tapio Suominen ja Olli Soinio onnistuvat käsikirjoituksessaan heijastamaan valtakuntaa repivän käymistilan suppeaan henkilömäärään siten, etteivät ristiriidat vaikuta lainkaan tekaistuilta tai väkisin väännetyiltä.
Mosku on vaitelias, luonnonlakia kunnioittava antisankari, joka ei anna kenellekään mitään ilmaiseksi. Kovuutensa ja sitkeytensä takia hän pärjää paremmin villinä rehottavassa maastossa kuin itärajan takaa ryöstöretkille saapuvat porovarkaat tai vallankumouksen hedelmiä kypsinä syliinsä odottavat lorvailijat.
Lahtarien renki
vai metsäsissi
Elokuvan ensimmäinen tunti vierähtää nopeasti, sillä nimihenkilön myyttisyys ei estä filmin tekijöitä paljastamasta hänen arveluttavia puoliaan. Mosku piirretään tuimaksi metsäsissiksi, jonka valintoja eivät määrää aatteet vaan henkilökohtaiset kaunat kolttasaamelaisia, punakaartilaisia ja venäläisiä rosvoja kohtaan. Tästä asetelmasta kiristetään filmin kantavaksi juoneksi Moskun kostoa hautova vihanpito vielä häntäkin julmempaan Rupipäähän, joka jättää hänet alastomana selviytymään talven jäädyttämältä kairalta.
Toisaalta Moskun liittyminen rajavartioston ja suojeluskunnan retkikuntiin tai hänen omankädenoikeutta suosineet pikatuomionsa eivät ole nekään aivan vähäpätöisiä asioita. Ymmärrän hyvin miksi Mosku monella taholla luokitellaan yhä lahtarien rengiksi.
Mosku ei ole
naistenmies
Elokuvan toinen tunti etenee huomattavasti tahmeammin ohjaajan koettaessa kaivaa porokeisarista esiin myös inhimillistä lämpöä. Tehtävä on turhauttava ja lähes mahdoton.
Pakkasen purema mies saattaa toki sääliä yhteisön armoille heitettyä keuhkotautista kaveriaan, mutta rakastaminen on karhujen kisailua kurkkineelle erakolle totista touhua. Nainen pysyy hänelle pelkkänä naaraana jonka voi tavatessa alistaa muitta mutkitta omakseen vaikka tuvan pöydällä.
Silti ronski eränkävijä taltutetaan filmin jälkipuoliskossa ikävystyttäväksi, perheen- ja taloudenhoitoon pitäytyväksi kievarin isännäksi. Katsojan on vaikea sulattaa moista alkukantaisten vaistojen väljähtymistä. Gary Cooperin tai Clint Eastwoodin westerneissä ei mieheltä riistetä sentään hänen kasvojaan.
Väliotsikkoina
vuosiluvut
Kehnoimmin Mosku toimii tosipohjaisena elämäkertafilminä koska miehen myöhemmissä vaiheissa ei ole mitään kohottavaa tai aihetta laajentavaa. Siksi keskittyminen lyhyempään ajanjaksoon olisi tiivistänyt tarinan jämeryyttä, karsinut pois aiheen epäolennaisuuksia ja terävöittänyt nimihenkilön armotonta luonnekuvaa.
Katsojan opastaminen vuosilukuja täsmentävillä väliotsikoilla maistuu niin ikään antiikkiselta, legendan jännitettä katkovalta keinolta, josta tiukemmin sidotussa viihdepaketissa olisi voitu kernaasti luopua.
TAPANI MASKULA
Mosku - lajinsa viimeinen. Ohjaaja: Tapio Suominen. (Julia 5 & Kinopalatsi 3).
