Alemmasta sosiaaliluokasta hyväuskoisen systeemin huipulle keplotteleva muuntautumiskykyinen veijari lukeutuu amerikkalaisen komedian vankkoihin tukipilareihin, jonka siivellä jenkkien pinnallista ihmistuntemusta ovat rienanneet kaikki satiirikot mykkäkauden klassikoista lähtien. Itsevarma käyttäytyminen, tyylikäs pukeutuminen, röyhkeä imartelu ja luottavainen hymy avaavat filmeissä aina ovia johtokunnan kerroksiin, pankkiholveihin tai taidemuseoiden aarrekammioihin. Aika usein tätä ulkomuodon palvontaa käytetään myös rikastumisen unelman valheellisena välikappaleena.
Steven Spielbergin uusin ohjaustyö pinnistelee irti kyseisen kaavan kuluneimmasta tulkinnasta, mutta hukkaa samalla lajityypissä sangen olennaisena hersyvän ironisen huumorin. Hänen muunnelmansa perustuu 1960-luvun lopulla sattuneeseen tositapaukseen ja sen toistaminen epookkia vastaavissa kulisseissa lienee koitunut komedialle raskaaksi taakaksi rajoittaessaan ohjaajan omaehtoista liikkumatilaa.
Heti alkuteksteistään lähtien elokuva myös kumartaa sellaisille aikakauden huiputuskomedioille kuten Kettu mieheksi (1961) tai Lentävät morsiamet (1965). Valitettavasti varhaiskypsien kapinallisten roolien ohi ikääntyneestä, synkkäkatseisesta Leonardo DiCapriosta ei ole Tony Curtisin manttelin perijäksi.
Pikkuhuijarista
konnaksi
Filmin päähenkilö on koulunsa keskeyttänyt poika, joka vakuuttavalla esiintymisellään pujahtaa suuren lentoyhtiön pilotiksi ja alkaa tehtailla katteettomia sekkejä. Kiltistä pikkuhuijarista kasvaa pian pankeille niin kallishintainen konna, että FBI lähettää kokeneen erikoisagentin hänen hännilleen. Sekä poliisin että roiston osat on kirjoitettu koomiseksi, mutta kummatkin näytellään väärässä asteikossa angstisin ilmein.
Petkutuksen ohella elokuvassa näet kulkee rinnakkain toinen vakavampi teema, kodittoman nuorukaisen pyrkimys löytää korvike hajonneelle perheelleen. Jatkuvasti lain kouraa karttavalta vastuuttomalta velmulta puuttuu pysyvän kiintopisteen tarjoama turvallinen selusta ja vähitellen hän kypsyy kelpuuttamaan ainoan puuhistaan kiinnostuneen ihmisen - viranomaisen - isähahmokseen.
Huiputtajaa kalvava hyväksynnän kaipuu muistuttaa etäisesti robottilapsen tuskaa A.I. - tekoälyssä (2001), mutta tällä kertaa virnistelevä viritys ja ohjaajan viehtymys onnellisiin loppuihin johtavat kestämättömään kompromissiin julistaessaan byrokratian voittoa.
Sisältö hajoaa
palapeliksi
Ota kiinni jos saat osoittautuu luvattoman laimeaksi elokuvaksi, joka hajoaa sisällöltään ja toteutukseltaan vaivoin soviteltavaksi palapeliksi. Koska sen jäntevimmät jaksot ovat yksittäisiä episodeja (mm. häävalmistelut New Orleansissa), saattaisi kronologinen kerronta korjata filmin sentimentaalisia suvantoja kattavammin kuin ajasta ja paikasta toiseen laukkaavat siirtymät.
Vahvasti visionäärisenä ohjaajana Steven Spielbergin pitäisi välttää näin monimutkaisia koukeroita ja henkilöidensä tunteiden turhia syväluotauksia. Ota kiinni jos saat tehtiin hirmuisella kiireellä muutamassa kuukaudessa, eikä hutiloinnin leimaa voi olla huomaamatta roolihahmojen kalvakkuudessa tai lavastuksen rikkeissä.
TAPANI MASKULA
Ota kiinni jos saat. Ohjaaja: Steven Spielberg. (Julia 1 & Kinopalatsi 1).
