Näyttämötaide

Kansallisteatteri: Kuningatar K

Kuningatar K:n esitys Kansallisteatterin Willensaunassa kestää reilut puolitoista tuntia ilman väliaikaa. Oikeastaan samanlainen on jokainen Laura Ruohosen näytelmän repliikki: kiteytynyt, tiivis, keskeytymätön, muodon ja sisällön suhteissaan täydellinen. Ruohosen näytelmä on yksi hienoimpia koskaan näkemiäni suomalaisia näytelmiä tai näytelmiä ylipäänsä.

Ruohosen itse ohjaama esitys on yhtä puhdaslinjainen. Kuvataiteilija Raija Malkan lavastus muodostuu laajoista ehyistä väripinnoista, rohkean vapautuneista turkooseista, aniliineista, punaisista ja keltaisista. Samoin puvut näyttelijöiden yllä ovat ennen muuta pintoja ja värejä, mutta myös käytössä toimivia, näyttelijöiden liikkeelle ja olemiselle tilaa antavia asuja.

Olli Kortekangas on säveltänyt esitykseen musiikin, jonka sellisti ja oboisti soittavat näyttämöllä läsnä ollen.

Visuaalisuus ja musiikki toteuttavat näytelmän suhdetta aikaan, paikkaan ja historiallisiin henkilöihin. Suhde on olemassa, mutta ennen kaikkea näytelmä tapahtuu nykyaikana, Willensaunassa, juuri sillä hetkellä, kun yleisö sen näkee.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Näytelmä on kertomus Ruotsin kuningatar Kristiinasta, jota syntyessään 1626 luultiin pojaksi, joka kutsui hoviinsa filosofi Descartes'n ja joka aikoi aluksi naimisiin serkkunsa Kaarle Kustaan kanssa mutta sen sijaan lahjoittikin tälle valtakuntansa luopumalla kruunusta. Lopulta Kristiina kääntyi katoliseen uskoon ja päätyi Roomaan, missä kuoli 1689.

Toisaalta näytelmä on ajaton ja nykyaikainen kertomus naisena olemisen vaihtoehdoista, vallasta, vapaudesta ja omien mittasuhteidensa hakemisesta.

Kuningatar ja
hänen hovinsa

Wanda Dubiel näyttelee Kristiinaa ryhdikkäästi ja komeasti ollen samanaikaisesti avoin ja suljettu. Kristiina esittää suoraan mieltään askarruttavat kysymykset - kuten sen, miksi ihmeessä tytöt sukupolvesta toiseen opettelevat heittämään palloa väärin niin kuin äitinsä sen sijaan että opettelisivat heittämään oikein kuten isänsä. Itsensä Dubielin Kristiina pitää arvoituksena.

Seela Sella on Kristiinan äiti, joka edustaa perinteistä naiseutta ikuisen naiselliseen kärsimykseen sitoutuneena ja perustaessaan arvonsa miehen ihailulle. Ruohosen näytelmän tyylilaji on runollinen ja hillittömän (itse)ironisen hauska. Sanonnan konkretia on huipussaan joissakin kuningataräidin repliikeissä, joiden sävyistä Sella totisesti osaa ottaa kaiken irti: "voi, voi kun kädet on kippeet".

Aivan loistavasti Ruohosen kirkkaita ja teräviä ajatuksia näyttelevät myös Juho Milonoff, Sari Puumalainen, Markku Maalismaa ja Ville Keskilä.

Kuningatar K:ssa kertomus Kristiinan eriskummallisesta elämästä rakentuu vahvan metaforan kautta ja ympärille. Kristiina löytää linnanpihan kaivosta valtavan ankeriaan, joka katsoo häntä silmiin. Siitä alkaa Kristiinan tietoinen oman elämän rakennus ja kaikkien muiden tarjoamien mallien hylkääminen.

Vesieläinten maailma on tarjonnut Ruohoselle myyttisen ankeriaan lisäksi muitakin jännittäviä sukupuolten itsestäänselvyyden koodeja horjuttavia esimerkkejä, kuten möhkökalan ja merikrotin.

Linnanpihalta ja kaivosta Ruohonen kuljettaa Kristiinan myös sammakkolammelle kiihkeän kosiokurnutuksen säestämään kohtaukseen, jonka päätteeksi kreivi Karl Gustav manaa ennustuksen: vaikka Kristiina raahaisi pohjoisnavan keskelle Pariisia, kaikki ovat kuitenkin vain kiinnostuneita naishallitsijan kampauksesta ja vaatetuksesta.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kysymys siitä, miten sovittaa yhteen naiseus, valta ja vapaus, tuntuu vähintään yhtä akuutilta tänään kuin kuningatar Kristiinan aikana. Samoin se, onko äitiys naisen oikeus vai velvollisuus.
OUTI LAHTINEN

Laura Ruohonen: Kuningatar K, ohjaus Laura Ruohonen, lavastus ja puvut Raija Malka, musiikki Olli Kortekangas. Ensi-ilta Willensaunassa 7.2.2003.

Luitko jo nämä?