Sateen muisti - Tuleva säädetty joka soluun

Sateen muisti on Anne Hännisen kymmenes kokoelma. Häntä on kutsuttu vuosien varrella niin mystikoksi kuin luontorunoilijaksikin, mutta hänen runoistaan on turha hakea sen enempää tarkoitushakuista utuilua kuin luontoidyllejäkään.

Hännisen runojen todellisuus on ikään kuin jakamaton. Runoilija ei kuvaa luontoa, vaan on osa sitä. Luonto on kaikkialla, emmekä voi asettua sen ulkopuolelle, vaikka hybriksessämme niin helposti luulemmekin.

Uudessa kokoelmassaan Hänninen kirjoittaa varsinkin ajasta ja muistamisesta, johon kokoelman nimikin viittaa. Mukaan mahtuu paljon uuttakin, muun muassa aiempaa henkilökohtaisempia sävyjä, mutta tekijän Miekkaliljoista (1994) löytyvä mietelmä pitää kutinsa edelleen: "En ole oppinut mitään. Vain muistanut sen minkä tiesin jo."

Kaikki on
kaikessa

Hännisen maailmankuvaa leimaa aikakäsitys, jossa mennyt, nykyhetki ja tuleva näyttäytyvät maisemana, Eeva-Liisa Mannerin näkemyksiä muistuttavalla tavalla. Kuten Hänninen itse muotoili vuoden 1999 MotMotissa: "Kaikkeen on tallentunut kaikki ollut: meripihkaan, aivoihin, DNA:han, kallioon, puun vuosikerroksiin, niin myös kuviin ja kieleen."

Samaa ajatusta runoilija muuntelee myös Sateen muistin toisessa runossa: "Tuleva säädetty sisääni joka soluun: en voi muuttaa. / Kostea tuuli selailee albumia, tuoksujen muistoja kaukaa, / portin takaa, joka ei aukea." Portilla, joka ei aukea, Hänninen tarkoittanee mysteeriä: yksiselitteisintäkään kuvaa ei voi täysin ottaa haltuun, kuvasta lähtee aina merkityssäikeitä myös jonnekin tuntemattomaan.

Tuo tuntemattomuus on läsnä kaikissa näkemissämme kuvissa. Todellisuus on tavallaan aina maagista, koska emme voi koskaan tietää, missä määrin maailma on oman mielemme projektiota, heijastusta.

Omat mielentilamme vaikuttavat näkemäämme peilin lailla: "Valvon tai nukun, katson tai en: / verkkosilmä, peilisilmä / lepää ja on hereillä." Mielemme sekä ottaa vastaan että luo kuvia. Juuri tuohon mielen kykyyn luoda perustuu esimerkiksi buddhalainen pimeän huoneen harjoitus, jossa sulkeudutaan ypöyksin pilkkopimeään huoneeseen kolmeksi vuorokaudeksi.

Maailma
ja mieli

Sateen muistissa kaikki on läsnä kaikessa monessakin mielessä: kuvat toimivat sekä yksi- että monitulkintaisesti, ja lisäksi Hännisen sanoilla piirtämään maisemaan asettuvat yhdenvertaisina niin molekyylit kuin planeetatkin ja kaikki se, mitä niiden väliin jää. Hänninen kurkottaa tuntemattomaan, mutta tekee sen analyyttisesti kuin tieteilijä, puhuen jopa mysteerin yhteydessä molekyyleistä.

Kysymys on ilmiömaailman kyseenalaistamisesta, maailman ja mielen suhteen pohtimisesta vähän Leibnitzin monien mahdollisten maailmojen hengessä. Hänninen pohtii tätä teemaa esimerkiksi pukemalla sanoiksi valokuva-albumin otoksia: "Juhannuskokon loimu. Papan valkoinen keppi, ja / isot ruskeat sandaalit - pian vailla häntä. / Minä vaaleanpunaisessa pompulamekossa. / - - / Missä arkistojen unissa maailmasi ja mielesi, mansikkasi / ja kurpitsasi, valmujesi hehku ja kirjavat matonkudelmasi?"

Olipa mielen ja maailman suhteesta mitä mieltä tahansa, tottumuksen voima on ihmeellinen. Tottumus vaikuttaa, hyvässä ja pahassa, kaikkeen havaitsemiseemme. Hännisen kaltaisten näkijöiden runous pyrkii raottamaan tuota tottumuksen verhoa.

Runous ja runokuva voivat olla parhaimmillaan keino ikään kuin kiertää se, ettemme voi nähdä mitään puhtaasti, ettei "kirkkaaksi palaa muistin sade". Jos emme kykenekään ottamaan haltuun maailmaa tai illuusiotamme siitä, voimme ainakin luoda kuvan, nähdä eri tavalla: "Muistan nuoruuteni - toisin."

TUOMO KARHU

Anne Hänninen: Sateen muisti. WSOY 2002.