Hanna Haurun esikoinen: Kun ihminen sulkee silmänsä
Oulusta kotoisin olevan Hanna Haurun (s. 1978) esikoisteos Eivätkä he koskaan hymyilleet koostuu pienistä tarinoista, joista on lyhyt matka proosarunoon.
Kirja huokuu seksuaalisuutta. Jopa syysyö on Haurun näkemänä sateen rakastelema. Jos miehiä vilahtaakin siellä täällä, pääosassa jyräävät elinvoimaiset ja sukupuolisuutta uhkuvat naaraat, konkreettisesti verevät: "Äidin alla on punaisia lätäköitä", "tyttö piilottaa puun takana verisen alushameensa" ja niin edelleen.
Hymyilemättömien maassa rakkaus on kahden naisen välistä. "Makaamme niityllä vierekkäin. Rakkaani avaa hiljaa sylinsä, minä työnnän suurimman käpylehmän häneen. Hengitämme kirpeää höyryä ja haistelemme toistemme syviä ryppyjä", Syvänvihreät lehdet tuoksuvat talven pelolle päättyy.
Kaikki vuodenaikansa yhtä hurjasti elävä pohjoinen luonto on keskeinen osa kirjan voimallista kuvastoa. Hauru kuvaa kauas postikorttimaisemien tuolle puolen pakenevaa myyttistä pohjoista, jossa "karhu tökkää kärpässienen tytön suuhun, nostaa hametta ja valuttaa itsensä tyttöön. Työntää mahonkisen kyntensä tytön napaan ja tanssii pois".
Arktisen hysterian kuvaajana Hauru vertautuu pohjoisten metsien seksuaalimystikoksi kutsuttuun Timo K. Mukkaan, kuitenkin sillä erotuksella, että Haurun rakkauden kuvausta ei raskauta yletön syyllisyydentunto. Hyvä niin.
Unen logiikka
Eivätkä he koskaan hymyilleet on viritykseltään unenomainen. Sekä aika että paikka jäävät enimmäkseen tarkentumatta, ja tapahtumat noudattavat alitajunnan logiikkaa. "On kulunut luultavasti useita tunteja tai sitten viisitoista minuuttia", Hauru kirjoittaa.
Yksi kirjan kuudesta osastosta on nimeltään Tapahtuu silloin kun ihminen sulkee silmänsä. Juuri silloin Haurun tarinat "tapahtuvat". Paperille kirjattuina tapahtumat jäävät paikoin turhan henkilökohtaisiksi, pelkiksi päiväkirjaan muistiin merkityiksi uniksi, mutta parhaimmillaan flirttailevat lupaavasti niin surrealismin kuin kauhunkin kanssa.
Haurun tyylilaji on suomalaisittain yllättävä ja eksoottinen kuin kalliomaalaus Kiasmassa. Maailmalla realistista kieltä ja absurdeja tapahtumia ovat kuitenkin yhdistelleet niin Franz Kafka, Julio Cort´azar, E.T.A. Hoffmann, Jorge Luis Borges, Henri Micheaux kuin Daniil Harmskin, vain muutaman mestarin mainitakseni.
Eivätkä he koskaan hymyilleet houkuttaa hakemaan vertauskohtia. Haurun kunniaksi on sanottava, että karsinaa, jossa tämä teos viihtyisi, ei hevin löydy. Se on saavutus sinänsä.
TUOMO KARHU
Hanna Hauru: Eivätkä he koskaan hymyilleet. Like 2002.
