Viime syksynä televisiossa esitetty sikermä Aki Kaurismäen varhaisteoksia oli tervetullut kertauskurssi alustamaan ohjaajan viimeisintä, kauan ja hartaasti odotettua uutuutta. Vaikka kyseiseen läpileikkaukseen valitut filmit edustivat sangen vaihtelevaa tasoa, ne silti todistivat ohjaajan kehityslinjan loogisesti kiertyvän puhdaskielisen ilmaisun ja humaanin arvomaailman ympärille.
Oma suosikkini sarjassa oli Ariel (1988), josta tiukan tuumailunkaan jälkeen en osaisi poistaa yhtään ainoaa kuvaruutua kokonaisuutta pahoin rikkomatta. Runsaan tunnin mittainen miniatyyri kätkee karuun ulkokuoreensa mitä hienosäikeisimmän kohtalon kirjon.
Taas pohjoisesta
pääkaupunkiin
Mies vailla menneisyyttä vaikuttaa monessa suhteessa Arielin sukulaisteokselta. Molemmat filmit kertovat pohjoisesta pääkaupunkiin saapuvasta maalaismiehestä, joka ryöstettynä ja mukiloituna ajautuu laitapuolen kulkuriksi. Kummassakin tapauksessa kaltoin kohdellun muukalaisen pelastukseksi koituu avarasydäminen ja vilpittömyyteen luottava nainen - ensimmäisessä yksinhuoltaja Irmeli, toisessa Pelastusarmeijan soppakanuunaa hoitava Irma.
Akin enkelit eivät ole sinisilmäisiä hupakkoja vaan pettymysten koulimia, todellisuudentajuisia ihmistuntijoita. Heidän kumppanuutensa voittavan miehen sietää pysyä onnellisena, sillä tällaisen naisen ystävyys kestää lottopottia pitempään ja säilyy pankkia uskollisempana.
Vaikka Mies vailla menneisyyttä noudattaa perusnäkemykseltään Kaurismäen korutonta ja niukkaa arkirealismia, vivahteiltaan se osoittautuu edeltäjiään paljon täyteläisemmäksi elokuvaksi.
Täyttymätön
kaipaus
Jo teoksen otsake paljastaa lähtökohdan arvoituksellisuuden, kun kuolemankieliin piesty päähenkilö virkoaa sairaalassa täysin muistinsa menettäneenä.
Juoni ei sinällään niittaa tapahtumia tärkeysjärjestykseen vaan ohjaajan kyky kylvää jokaiseen jaksoon tai roolihahmoon ratkaisuihin kypsyviä ristiriitoja. Esimerkiksi: kun näemme Irman ensimmäistä kertaa asuntolan yksiössä, hän tilkitsee ovensa ilmaraon ja napsauttaa salaa radiosta virsien sijaan kuuluville rokkia. Tyhjentävämmin tuskin voisi luonnehtia täyttymättömien kaipausten summaa ahtaan säädyllisyyden puristamassa instituutiossa.
Toisaalta puutteen ankara täsmennys tarjoaa filmin henkilöille ymmärrettäviä pyrkimyksiä väljentää väyliään täysipainoisempaan elämään ilman, että heidän tarvitsisi tinkiä periaatteistaan.
Sitä paitsi myös Aki Kaurismäki on taiteilijana puritaani, joka ei koskaan hairahdu filmeissään halpaan väkivaltaan eikä kaupalliseen seksiin. Sellaiset suoraselkäiset sitaatit hänen idoleiltaan kuten "miehen täytyy tehdä mikä miehelle kuuluu" (Ford) tai "kaikki on armoa" (Bresson) ovat moraaliltaan raamatunlauseitakin vaativampia. Ne opastavat ohjaajaa selviytymään pahimmista elokuvaansa vaanivista karikoista, köyhyydellä maiskuttelusta tai säälin kalastuksesta.
Ihminen voi olla onnellinen vain siellä minne hän tuntee kuuluvansa, ja siksi päähenkilön identiteetin muotoutuminen nousee filmissä niin leimallisesti fyysisten koettelemusten edelle. Kärsimysten koomisuudessa häivähtää vastaavaa pakahduttavaa pateettisuutta kuin konsanaan Chaplinin mykkäklassikoissa.
Suuria kysymyksiä
vähin sanoin
Samoin ohjaajan tyyliin kuuluville kirjakielisille vuoropuheluille etsitään jaloja kiinnekohtia, joissa niiden kuivahko huumori korostaa ihmisarvoa kummastelevan ylenkatseen sijasta. Sanottakoon selkeästi, ettei elokuva missään vaiheessa naura Pelastusarmeijalle eikä sen edustamalle aatteelliselle tehtävälle.
Aki Kaurismäen tähtäimessä on edelleen viranomaisten joustamaton pykälä-byrokratia, jolle nimensä ja asemansa unohtanut mies koituu harmittavaksi kiusankappaleeksi. Näin pienistä asioista kasvaa ohjaajan käsittelyssä suuria, elämänkatsomuksellisia kysymyksiä.
Mies vailla menneisyyttä rikastuttaa jokapäiväistä ankeutta koskettavasti unelmien kultareunoilla. Iskelmien haaveet lievittävät elämän kolhuja ja antavat lupauksia paremmista vaihtoehdoista jossakin kaukana, todellisuuden tuolla puolen.
Kun Annikki Tähti laulaa filmissä Pelastusarmeijan orkesterin säestämänä perisuomalaisen tangon Pieni sydän, sen kelpuuttaisi sellaisenaan, sanoineen päivineen, virsikirjaan ja kirkossa kuultavaksi. Tähän hartaan liikuttavaan hetkeen on vangittu jotakin olennaista kansanluonteemme juroutta lääkitsevästä toivosta ja lohdutuksesta.
Tapani Maskula
Mies vailla menneisyyttä. Ohjaaja Aki Kaurismäki. Kinopalatsi 5
