1935-1945: Suomen kohtalo veitsenterällä

TS/
TS/

Kommunistien salainen toiminta Suomessa jatkui vilkkaana. Valtio-ja maanpetosjutuissa tuomittiin 1930-35 lähes 2 300 ihmistä, mutta 1936-39 enää vajaat 300, sillä Etsivä keskuspoliisi, EK, oli soluttanut SKP:n rivit tehokkaasti.

Vuosien 1935 ja 1936 vaihteessa julkisuuteen nousi kaksi EK:n muistiota, jotka koskivat kommunistien soluttautumispyrkimyksiä eräisiin järjestöihin ja sisälsivät tunnettujen henkilöiden nimiä. Kiihkeän eduskuntakeskustelun jälkeen T.M. Kivimäen hallitus joutui syyskuussa 1936 eroamaan ja EK pantiin remonttiin.

Suomalaisten osallistumista Espanjan sisällissotaan 1936-39 rajoitettiin lailla, jolloin pestaaja tai sen yrittäjäkin voitiin tuomita vuodeksi vankeuteen ja osallistuja enintään kuudeksi kuukaudeksi. Tasavaltalaisten puolella taisteli 240 suomalaista. , joista 70 kaatui ja värväys ja avustustoiminta oli vilkasta myös Turussa.

Synkät pilvet hiipivät Suomen ylle

Kun Saksa keväällä 1938 liitti Itävallan alueet omiinsa, Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystön lähetystöneuvos Boris Jartsev pyysi neuvotteluja, koska Neuvostoliitto Jartsevin mukaan pelkäsi Saksan hyökkäystä. Neuvostoliitto halusi tietää, torjuisiko Suomi Saksan maihinnousun, jota varten se tarjosi sotilas-ja talousapua sekä ehdotti aluejärjestelyjä. Neuvottelut jatkuivat maaliskuusta 1939 tuloksettomina.

Suomi sopi tammikuussa 1939 Ruotsin kanssa Ahvenanmaan linnoittamisesta, mutta hanke raukesi Neuvostoliiton vastustukseen ja asia siirtyi Kansainliittoon.

Kireästä tilanteesta huolimatta puolustusmäärärahoja ei nostettu ja puolustusneuvoston puheenjohtajana C.G. Mannerheim uhkasi erota tehtävästä, mutta presidentti Kallio suostutteli hänet jatkamaan.

Saksan ja Neuvostoliiton 23.8.1939 solmima hyökkäämättömyyssopimus yllätti kaikkialla. Sitä ei vielä tiedetty, että sen salaisessa lisäpöytäkirjassa Suomi ja Baltian maat katsottiin Nl:n etupiiriksi. Sopimus oli ajanpeluuta, sillä Saksa halusi rauhoittaa itäsuunnan ja vapaat kädet Puolaan, koska pelkäsi kahden rintaman sotaa. Kun Ranska oli 1940 vallattu, Saksan politiikka muuttui ja se alkoi keskittää joukkoja Neuvostoliittoa vastaan.

Pelko kouraisi suomalaisten mieliä, kun alueluovutusneuvotteluja lokakuussa 1939 jatkettiin ja Paasikivi palasi tuloksitta Moskovasta. Samoin kuin Saksa oli lavastanut rajavälikohtauksen verukkeena hyökkäykselle Puolaan, Neuvostoliitto väitti Suomen tykistön ampuneen Venäjän puolelle, vaikkei tykistöä ollut ampumamatkan päässä. Se jätti syyttelevän nootin ja hyökkäsi 30.11. Suomeen.

Rauhantunnustelut alkoivat ulkoministeri Väinö Tannerin aloitteesta jo tammikuussa 1940 Tukholmassa. Välittäjänä toimi kirjailija Hella Wuolijoki. Sopimuksen 13. maaliskuuta 1940 alkavasta rauhasta taas allekirjoitti Moskovassa pääministeri Risto Ryti.

Epätoivoisina sodan hetkinä kansakunta oli urheasti yhdistynyt ja sen kukkuroi Mannerheimin toivomus toukokuun 19. päivän määräämisestä sankarivainajien ja kansallisen yksimielisyyden päiväksi.

Mellakoita ja nikkelin hohtoa

Uusi Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura vaati ulkopolitiikan muutosta. Mielenosoitukset muuttuivat mellakoiksi ja Helsingin Hakaniemessä "pinonpolttajat" sytyttivät suuret polttopuupinot tuleen. Turussa poliisi ampui varoituslaukauksia Suurtorin nujakoissa. Seura lakkautettiin syksyllä.

Epäluulo Neuvostoliittoa kohtaan kasvoi, kun neuvostokoneet ampuivat kesäkuussa 1940 Tallinnan reitillä alas Aeron matkustajakone Kalevan ja yhdeksän ihmistä kuoli. Kesä oli painostava Nl:n miehittäessä Baltian maat. Saksan lähentyminen koettiin valtionjohdossa myönteisesti. Elokuussa Mannerheim jo neuvotteli salaa ja Rytin tietämättä Saksan aseostoista ja saksalaissotilaiden lomakuljetuksista Suomen satamien kautta Norjaan. Syksyllä ne alkoivatkin.

Joulukuussa Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatjeslav Molotov torjui Ruotsin-Suomen puolueettomuussopimuksen, mutta Suomi oli jo vahvasti Saksan kytkyssä. Saksan johtaja Adolf Hitler vahvisti 18.12.1940 salaisen Barbarossa-operaation eli itään hyökkäämisen ohjeet ja tammikuussa asiasta jo vihjattiin Suomen sotilasjohdolle.

Helmikuussa 1941 J.K. Paasikivi ehdotti Petsamon luovuttamista Nl:lle muita alueita vastaan. Mannerheimia ehdotus ei miellyttänyt ja hän uhkasi erota, koska pelkäsi Saksan tuen menetystä, mutta Ryti suostutteli marskin jatkamaan.

Ylijohto jätti Sorokan rauhaan

Sama Saksan tuen intressi liittyi keväällä Suomessa koottuun SS-pataljoonaan, joka Rytin ja Mannerheimin mielestä oli pieni lisätae sille, ettei Saksa jättäisi Suomea enää yksin. Jättäytyminen suursodan ulkopuolelle olisi ollut Suomelle vaikeaa, Silti Suomen sodanjohto katsoi käyvänsä osaksi erillissotaa, kun sotatoimet 22.6.1941 alkoivat, sillä tavoitteet olivat rajoitetut, vaikka vanha raja Karjalassa ylitettiin.

Jo heinäkuussa 1941 presidentti Ryti ilmoitti Yhdysvaltain lähettiläälle, että Suomen ja Saksan välillä ei ole poliittista sopimusta ja syyskuussa Mannerheim ilmoitti, ettei Suomen armeija hyökkää Leningradiin. Sodanjohto oli kovassa paineessa, koska saksalaiset halusivat hyökkäystä Muurmannin radalle, jolloin Neuvostoliitolle elintärkeä liittoutuneiden sotatarvikereitti olisi katkennut.

Rauhantunnustelut alkoivat lokakuussa 1942 Nl:n aloitteesta. Tammikuussa 1943 tuhoutui Saksan Stalingradin armeija ja tiedustelupäällikkö Aladar Paasonen arvioi ylijohdolle Saksan häviävän sodan. Sdp:n julkilausumassa korostettiin Suomen itsenäistä sodankäyntiä ja mahdollisuutta erillisrauhaan.

Rauhanaloitetta puitiin edelleen, sillä Nl:n Tukholman suurlähettiläs Maksim Litvinov korosti, ettei ehdottoman antautumisen vaatimus koskenut enää Suomea. Ryti tähdensi itsenäisyyspäivänä 1943, ettei Suomi ole pommittanut tai ampunut Leningradia. Sitä ei tiedetty, että Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin , presidentti Franklin D. Roosevelt ja pääministeri Winston Churchill olivat samoihin aikoihin sopineet Teheranissa juuri niistä Suomen rauhanehdoista, jotka sitten syksyllä 1944 toteutuivat.

Suomen sisäinen tilanne oli melko rauhallinen, sillä kommunistijohtoista tihutyötoimintaa ilmeni vähän ja hajanaisesti, enemmän kuitenkin Helsingin, Tampereen, Porin, Turun ja Jyväskylän alueilla. Vaatimaton sabotointi kohdistui rautatiekiskoihin, sähkölinjoihin tai heinälatojen polttoihin.

Rytin uhraus toi viljaa ja aseet

Paasikivi matkusti helmikuussa 1944 Tukholmaan neuvottelemaan lähettiläs Aleksandra Kollontain kanssa Nl:n ilmoittaessa neuvottelujen pohjaksi Moskovan rauhan rajan 1940. Suomen eduskunta hylkäsi vaatimukset.

Strateginen tilanne Suomen suunnalla oli muuttunut rintamalinjojen siirryttyä helmikuussa Leningradista 1944 Baltiaan. Mannerheim varoitti jo huhtikuussa tulevasta suurhyökkäyksestä, josta saatiin paljon viitteitä, mutta siihen ei varauduttu riittävästi. Hitler pelkäsi Suomen pyrkivän erillisrauhaan ja pysäytti viljakuljetukset ja aseviennin Suomeen.

Puna-armeijan suurhyökkäys alkoi 9.6.1944 ja äärimmäisen kireässä tilanteessa Ryti aloitti neuvottelut Saksan kanssa, uhrautuen 26.6. vakuuttamaan Hitlerille, ettei Suomi tee erillisrauhaa. Lupaus toi Saksasta aseita, joiden merkitys oli suuri suurhyökkäystä torjuttaessa.

Neuvostojoukkojen siirto Saksaa vastaan alkoi Kannakselta heinäkuun puolivälissä, kun tavoite oli saavutettu eli rintama työnnetty pois Leningradin liepeiltä. Ryti, Walden ja Tanner suostuttelivat 29.7. Mikkelissä Mannerheimin presidentiksi ja jo elokuussa tämä ilmoitti Saksan edustajalle, ettei Rytin tekemä sopimus sido häntä. 1. syyskuuta Mannerheim esitti esitti kirjeessä Stalinille aselepoa, joka tuli voimaan 4.9.

Syksy oli mullistusten aikaa ja liittoutuneiden valvontakomission saavuttua 30. syyskuuta saksalaisten karkotus Lapista vauhdittui, sotatoimien päättyessä tammikuussa 1945 Kilpisjärvellä. Turvasäilössä vuodesta 1941 olleet 700 henkilöä vapautuivat ja saman ajan maan alla piilotellut Yrjö Leino nousi Paasikiven hallitukseen ensin sosiaaliministeriksi. Valvontakomissio nimesi 61 sotarikollista, joista 14 sai tuomion vuoteen 1947 mennessä.

SEPPO SUDENNIEMI