Viihde

Son io dinanzi al Re...?

Viihde | Turun Sanomat 1.12.2006 01:31 |

- Son io dinanzi al Re...?

Se on italiaa ja tarkoittaa: Olenko kuninkaan edessä?

Jaakko Ryhäsen silmissä välähtää, ei siksi, että hän kaipaisi käännöstä. Hän on kuullut ja laulanut tuon lauseen lukemattomia kertoja. Tuolla kysymyksellä sokea suurinkvisiittori lähestyy kuningas Filipiä Verdin oopperassa Don Carlos, siitä käynnistyy oopperakirjallisuuden vaikuttavin kahden basson duetto ja siitä alkoi Jaakko Ryhäsen innostus oopperaan.

Vuosi oli 1968 - vai oliko se 1969? - ei, se täytyi olla 1968, paikka oli Kansallisooppera, suurinkvisiittorina Aarne Vainio, Filipinä Martti Talvela, munkkina nuori Matti Salminen ja Rodrigona Usko Viitanen. Se oli uskomaton miehitys ja Jaakko Ryhänen muistaa yhä, kuinka Vainio suurinkvisiittorina astui lavalle, tuo pitkä, laiha, kuoppaposkinen mies, jolla oli valtava ääni, ja miten jättiläismäiseltä Talvela näytti ja kuulosti. Se oli aivan uskomaton miehitys.

Mutta tuolloin Jaakko Ryhäsellä ei ollut vielä hajuakaan siitä, että hänestä tulisi joskus ammattilaulaja. Hän opiskeli Heinolan seminaarissa kansakoulunopettajaksi. Kerran Ryhäsen ollessa harjoittelemassa soittoläksyä viereisestä luokasta alkoi kuulua uskomattoman kaunista laulua.

Ryhänen meni katsomaan ja näki pianon ääressä Aira Johanssonin - Markku Johanssonin äidin - ja isoäänisen pienen miehen, joka esittäytyi Hynnisen Jormaksi.

Vielä senkin jälkeen kun Ryhänen oli debytoinut Kansallisoopperassa 1973, hän palasi tarkkailuluokan opettajaksi eikä uskonut ryhtyvänsä oopperalaulajaksi. Mutta pyyntöjä tuli lisää, pian tarjous solistivirasta ja siitä se lähti, ja eräänä päivänä Jaakko Ryhänen huomasi tyttärensä olevan jo aikuinen.

Maailmallekin Ryhänen lähti paljon myöhemmin kuin puolitoista vuotta vanhempi Matti Salminen, sillä hän oli varovainen liikkeissään eikä fanaattinen oman uransa suhteen. Maailmalla suomalaiset bassot olivat kovassa huudossa Talvelan ja Salmisen myötä ja tietysti Kim Borgin, joka aloitti suomalaisbassojen voittokulun maailmalla.

Kun Ryhänen lauloi kapellimestari Zubin Mehtan juhlakonsertissa Tel Avivissa 1980-luvun puolivälissä, piiritti häntä pukuhuoneessa hehkeiden daamien lauma. Tunnetteko te Kim Borgin, rouvat kysyivät ja puna nousi heidän poskilleen, kun Ryhänen vastasi kyllä. Aah, Borg kävi täällä 1957, viekää hänelle terveisiä, rouvat pyysivät. Ja kun Ryhänen soitti terveiset Kööpenhaminaan, ryki emeritusbasso puhelimeen: Taitavat olla sellaisia täti-ihmisiä.

Maailmalla Ryhänen vitsaili olevansa beibibasso, mutta aivan turhaan. Kun Ryhänen tuli Zürichiin, kuiskivat isännät suomalaisten urkujen saapuneen, sillä Ryhäsellä on äänihuulet kuin norsunnahkaa, äänessään basso profundon syvyys, teräksiset yläsävelsarjat ja uskomaton ääniala. Ylhäällä hän laulaa tenorioppilailleen malliksi b:hen asti, siis korkeuksiin, joista baritonitkin voivat vain uneksia.

Se on hyvien opettajien ansiota, erityisesti Jolanda di Maria Petrisin. Hän opetti Ryhästä: miksi sinä Jaakko huuta kuin rantapiru, pitää laulaa con amore.

Ryhänen nousee seisomaan, hän haluaa havainnollistaa, miten hän 1980-luvun alussa vihdoin oppi, kuinka ääntä ei pidä puskea kohti resonanssia vaan miten sitä pitää juoda sisään. Ryhänen ottaa sävelen flyygelistä ja aloittaa kuningas Filipin aarian Ella giammai m’amo - eikä vastauksesta haastattelun avanneeseen kysymykseen ole mitään epäselvyyttä:

- Si.

RAIKO HÄYRINEN

TSTV - Uusimmat