Torstai 24.5.2018Tuukka, Touko

Saalisrahoja, kostoa ja julmuuksia – ex-poliisi Mikko Ylikangas löysi yleisöltä suljetun Rikosmuseon tarinoista myös toivoa

Tänään torstaina julkaistavaan Rikosmuseo kertoo -tietokirjaan on koottu kymmenen keskenään hyvin erilaista kertomusta Suomen rikoshistoriasta.

Rikosmuseo kertoo on Mikko Ylikankaan ensimmäinen tietokirja. Toinen on kuitenkin jo teossa, ja kuten ex-poliisille sopii, aihepiiri pysyttelee samana.
Rikosmuseo kertoo on Mikko Ylikankaan ensimmäinen tietokirja. Toinen on kuitenkin jo teossa, ja kuten ex-poliisille sopii, aihepiiri pysyttelee samana.

Rebekka Härkönen

Menneisyyttä ei pitäisi torjua hävettävänä asiana, sillä historia opettaa tulevaisuutta. Näin kiteyttää tuore tietokirjailija Mikko Ylikangas torstaina 19. huhtikuuta julkaistavan Rikosmuseo kertoo -teoksensa ydinajatuksen.

– Maailmaan mahtuu paljon pahuutta, mutta rikollisetkin ovat vain ihmisiä. Jokaisella heistä on varmasti ollut monta kohtaa, jossa olisi voinut valita toisin, Ylikangas sanoo.

Joillakin rikollisilla eväät elämään ovat olleet surkeat, osalta tällaisia taustaselittäjiä ei löydy.

– Elämää pitäisi harjoitella ja vaalia. Silloin tapahtumat eivät ehkä pääse vyöryttämään ihmistä näihin kauheisiinkin kurimuksiin, joita kirjassani kuvaan.

Rikosmuseo kertoo on kokoelma kymmenestä rikostarinasta Rikosmuseoon koottujen esineiden takana. Vuonna 1937 perustettu museo on poliisin ylläpitämä ja sijaitsee Keskusrikospoliisin (KRP) tiloissa Vantaan Jokiniemessä.

Museon arkistoihin on koottu tuhansia Suomen rikoshistoriaan liittyviä esineitä. Museo on yleisöltä suljettu.

– Siksi kai kustantaja tilasi tällaisen kirjan minulta. Kuten kaikissa museoissa, merkityksellisimpiä ovat tarinat esineiden takana, Ylikangas arvioi.

Eläkkeellä oleva entinen poliisi. Mies, joka ajautui univormuunsa 10 000 markan takia. Näin Ylikangas muotoilee hyväntuulisesti uravalintansa.

– Hain Länsi-Saksaan yliopistoon vuonna 1975. Kun sieltä ei kuulunut mitään, hätäpäissäni hain poliisikouluun ja pääsin sisään.

Hyväksynnästään yliopistoon Ylikangas sai kuulla kesken poliisikoulutuksen. Tuolloin poliisiopinnot keskeyttäviltä veloitettiin 10 000 markkaa korvaukseksi valtion heihin hukkaamasta ajasta ja vaivasta.

– Eihän minulla sellaisia rahoja ollut, joten päädyin poliisiksi.

Ylikangas työskenteli KRP:ssä väkivalta- ja talousrikostukijana vuoteen 1994 saakka. Sitten hän siirtyi Poliisiammattikorkeakouluun opetustöihin.

Ylikangas nauraa makeasti vitseille poliisimiesten kirjoitus- ja lukutaidon puutteista.

– Olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja kymmensormijärjestelmä on hallussa.

Uunituore teos esittelee kymmenen keskenään hyvin erilaista rikostarinaa 1800–1900 -luvuilta. Tekojen motiivit vaihtelevat taloudellisen hyödyn tavoittelusta kostoon ja järjettömään julmuuteen.

– Monissa rikoksissa tavoiteltu rahasumma ei ole missään suhteessa aiheutettuun vahinkoon nähden. Myös reaktiot vähäisiin asioihin ovat järjettömän kauheita, Ylikangas kuvailee.

Yksi kirjan kummallisimmista tapauksista on vuonna 1947 kuolemaan johtanut sikiönlähdetys. Tuolloin abortin sai laillisesti vain, jos äiti oli kuolemanvaarassa.

Kunnollisten ehkäisykeinojen puuttuessa ei-toivotut raskaudet olivat yleisiä nuorilla tytöillä ja köyhissä perheissä.

– Puoskarit tarjosivat muutaman tuhannen markan maksua vastaan hengenvaarallisia sikiönlähdetyksiä, Ylikangas kuvailee.

Ilman pumppaaminen polkupyöränpumpun ja letkun avulla kohtuun oli yksi aikakauden puoskarikeinoista. Kun Valkeakoskella eräs nainen menehtyi toimenpiteeseen, puoskarinainen paloitteli uhrin ja sirotteli palaset maastoon.

– Käsittämätön tapahtumakaari.

Kirjoittajalle tarinoista mieleenpainuvin on 20 vuotta hautunut kostoajatus, joka lopulta päättyi kirjepommin avulla tehtyyn murhaan.

– Tekijä oli ilmeisesti jättänyt tuttavalleen saalisrahoja säilytykseen, jotka tämä oli sitten tuhlannut, Ylikangas kuvailee.

Kauna purkautui toistuvilla yrityksillä vahingoittaa tuttavaa.

– Kiinnostavan tapauksesta tekee tekijän narsistinen suhtautuminen itseensä ja sinnikäs kostotahto. Hän ihaili itseään loppuun saakka ja piti ylimielisyydessään selvänä, ettei jää kiinni edes murhasta.

Toisin kävi. Suomen poliisi pyysi Englannista rikoslaboratoriosta apua veriryhmän selvittämiseksi postimerkkien sylkinäytteistä. Vuosi oli vasta 1957, mutta omasta mielestään niin nerokas kirjepommimies jäi kiinni tekniikan avulla.

Ylikankaan mukaan rikostarinat opettivat hänelle, että suomalainen oikeusprosessi on toiminut jo kauan. Esimerkiksi rikollisille on osattu tehdä mielentilatutkimuksia jo vuodesta 1841 lähtien, jolloin Lapinlahden mielisairaala perustettiin.

Murtovarkaiden aherrus pakotti lukkovalmistajat yhä varmempien lukitusjärjestelmien kehittämiseen. Poliisin menetelmät kehittyivät uusien rikosten myötä.

Rikosten loppumiseen jo uutta tietokirjaa aihepiiristä kirjoittava Ylikangas ei usko.

– Nykyjärjestelmässä rikoksesta syytetyn oikeudet ovat ylikorostetussa asemassa verrattuna uhrin oikeuksiin. Joskus herää kysymys, että takaako yhteiskuntamme myös uhreille heille kuuluvan oikeuden.

– Rikollisilla on vapaus päättää teoistaan. Uhreilla taas ei ole usein minkäänlaista mahdollisuutta vaikuttaa kohtaloonsa, Ylikangas muistuttaa.

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.