Pienessä perulaisessa käsityöläispajassa valmistetaan taidokkaita hopeakoruja. Vasaran paukkuessa sepät leikkivät mielikuvilla asiakkaista: sydänriipuksia vaaleille suomalaisnaisille Turkuun ja enkeleitä Japaniin.

Tsaka-tsaka-buum. Tsaka-tsaka-buum. Kuulostaa siltä kuin San Juan de Luriganchon lähiössä olisi bänditreenit menossa. Rytmikäs paukutus kantautuu harmaan kivitalon yläkerrasta, kalteri-ikkunoiden takaa. Rumpujen sijaan siellä kumahtelevat kuitenkin Munay Rumi -koruseppäryhmän vasarat ja pauketta säestää hopeahippusten puhdistuksesta lähtevä helisevä ääni.

– Munay Rumi on ketsuaa ja tarkoittaa kaunista korua, mutta jos olisimme yhtye, nimemme voisi olla Kolme muskettisoturia, Silvia Vargas, 40, innostuu ideoimaan.

Harva kyläläinenkään tietää, että paahtavan kuumassa parinkymmenen neliön huoneessa tehdään taidokkaita hopeakoruja. Vielä sitäkin yllättävämpää on korujen määränpää, Yhdysvaltojen ja Japanin lisäksi koruja myydään Suomen Turussa.

– Tämän voisi ostaa joku suomalaispoika vaalealle ja kauniille tyttöystävälleen, Sonia Anahue, 29, virnistää valmiiksi saamastaan sydänriipuksesta.

Melkein jo kissanpäivät

Munayrumilaiset pitävät aamuisin nimenhuudon. Se on tosin tarpeetonta, sillä pienessä pajassa näkee yhdellä silmäyksellä, ketkä kaikki ovat saapuneet sorvin ääreen. Silvian ja Sonian lisäksi Evangelina Pizarro, 32, huikkaa ”hep” omalta paikaltaan. Neljännellä tuolilla on tänä aamuna tyhjää. ”Työmatkalla” naurahtavat naiset.

Ryhmän ainoa mies, Ernesto Alca, 45, on lähtenyt työstämään hopealankaa Liman keskustaan. Ruuhka-aikaan kaoottisessa suurkaupungissa bussimatkaan tuhraantuu kaksi tuntia suuntaansa.

– Sitten koittavat kissanpäivät, kun saamme oman hopeantyöstökoneen, Silvia haaveksii.

Vielä viisi vuotta sitten itsenäinen yrittäjyys, oma työpaja, ja melkein oma vasarakin olisivat tuntuneet Silviasta hullun höpinöiltä. Nyt nuo kaikki ovat toteutuneet ja hopeankäsittelykoneellekin on jo paikka katsottuna pajan nurkasta.

Entisiä tusinatehtaan naisia

Evangelina, Sonia ja Silvia tutustuivat aikoinaan limalaisessa korujen halpatuotantotehtaassa.

– Teimme yksinkertaisia alpakkakoruja ja pujotimme siemenistä kaulanauhoja – suoraan sanottuna teimme tusinakrääsää. Sillä ei ollut mitään tekemistä luovuuden kanssa, Sonia sanoo.

Kun maanantaiaamuna korupajalla on jo ehditty vaihtaa viikonlopun kuulumiset ja kiusata Soniaa alakerrassa asuvasta poikaystäväehdokkaasta, entisessä työpaikassa naiset tuskin uskalsivat nostaa katsettaan koruista.

– Tehtaan pomo kiersi kyttäämässä ja hoputtamassa: nopeammin, pitäisi olla jo valmista, Silvia muistelee.

Naiset tekivät 12–14 tunnin päiviä maanantaista sunnuntaihin. Palkaksi oli sovittu tuhat solea eli noin 290 euroa, mutta yleensä naiset saivat vain puolet luvatusta.

– Tehtaassa oli yksi hyvä puoli: töitä sai viedä kotiin. Vaikka tein pitkiä päiviä, saatoin samalla vahtia lapsiani, etenkin jos he sattuivat sairastamaan. Sen vuoksi sinnittelin siellä yhdeksän vuotta, 15- ja 9-vuotiaiden tyttöjen äiti Evangelina sanoo.

– Perussa käsityöläisiä on tyrkyllä yllin kyllin ja omalle työpaikalle on ottajia. Ei siis auta heittäytyä hankalaksi ja nurista jokaisen solen perään, Silvia lisää.

Nyt naisten näppärissä sormissa valmistuu filigraanienkeleitä ja punamustilla huayro-kasvin siemenillä koristeltuja hopeariipuksia.

Huonoon kohteluun ja pitkiin työpäiviin turhautunut Evangelina kuuli viitisen vuotta sitten tuttavaltaan Reilusta kaupasta.

– Yhdistys oli minulle vieras, mutta ystäväni kertoi, että sen avustuksella voisi ryhtyä valmistamaan hopeakoruja itsenäisesti.

Sisuuntuneet naiset selvittivät missä yhdistys sijaitsi ja marssivat toimistolle. Ihan siltä istumalta Munay Rumia ei kuitenkaan perustettu. Yrittäjäksi ryhtymisen ehtoihin kuului, että ryhmässä olisi viisi jäsentä. Silvia tiesi Erneston taidokkaaksi koruntekijäksi ja naiset houkuttelivat miehen mukaan. Viidennen jäsenen kohdalla vähän huijattiin.

– Pyysimme 50-vuotiaan setäni näyttäytymään toimistolle. Hän ei ymmärrä koruista tuon taivaallista, mutta lupautui kiintiöjäseneksi siihen asti, että saimme homman alulle, Evangelina tirskahtaa.

Kun tuoreille yrittäjille sitten esiteltiin muotoiltuja hopeakoruja, koukeroisia ja varsin yksityiskohtaisia ohuista hopealangoista juotettuja riipuksia ja korvakoruja, heidän suunsa loksahtivat auki: miten kenenkään sorminäppäryys ikinä riittäisi moiseen.

– Onneksemme Reilu kauppa järjesti meidät ilmaiselle hopeakorukurssille. Saimme myös työkaluja lainaan. Kurssilla kauhu muuttui varovaiseksi innostukseksi: pian mekin teemme tuollaisia koruja, Sonia muistelee.

Kiitoskirjeitä Amerikasta

Kurssista on nyt viisi vuotta ja Munay Rumin pajalla on täysi tohina päällä. Manta-, Marinero- ja Angelita-koruja ostetaan ulkomaita myöden. Sen sijaan Perusta, käsityöläisten luvatusta maasta, Munay Rumin on ollut vaikeampi löytää asiakkaita. Kiitokset tulevat kauempaa, viimeksi tulleessa kehukirjeessä amerikkalaisnainen ylisti ryhmän uniikkia kädenjälkeä. Moni uusi koru onkin saanut alkunsa juuri asiakkaiden toiveista.

– Ja sitten nuo kaksi jääräpäätä ottavat yhteen, kun molemmilla on mielipide, miten koru tehdään. Sonia on perfektionisti, joka kokeilee mielellään uusia tekniikoita, Evangelina on sen sijaan nopea liikkeissään eikä jaksa tuhrata yksityiskohtien kanssa. Ernesto taas ei paljoa piittaa meidän naisten kotkotuksista, Silvia kuvailee.

– Saatamme välillä pistää noita-akkavaihteen silmään, mutta päivän päätteeksi olemme jälleen yhtä perhettä, Evangelina lisää.

Sonia nyökyttelee ja niputtaa manta-kankaita Silvialle valmiiksi. Kangas on samaa, jota perulaisäidit käyttävät kantoliinoissaan. Kierrätettyjä kankaita ujutetaan riipusten ja sormusten sisään, ja Manta-korut ovatkin suosittuja lahjoja äideille.

– Sepitämme usein tarinoita mielikuvitusasiakkaista, se on oikeastaan lempipuuhaamme, Silvia nauraa.

Tosin pientä asiakastutkimustakin on tehty: suomalaiset ostavat siemenin koristeltuja hopeakoruja ja japanilaiset ovat tykästyneet enkeleihin.

– Mutta he eivät osta niitä itselleen, vaan koirilleen, Sonia päivittelee.

Ihmisen tai koiran kaulaan, sama se. Vuosi vuodelta pullistuvan kassalippaan ansiosta Sonia on pystynyt ostamaan itselleen tonttimaata. Silvia ja Evangelina iloitsevat eniten siitä, että pystyvät tarjoamaan lapsilleen paremmat elinolot.

– Ja nykyisin pomotamme itse itseämme. Teemme kahdeksantuntisia päiviä ja pidämme säädylliset lounastauot, Silvia vihjaa.

Seinällä kenottavan muovikellon viisari on naksahtanut yhteen. Silvia ja Evangelina lähtevät parin sadan metrin päähän koteihinsa valmistamaan lapsilleen lounasta. Sonia kaivaa eväslaatikosta riisiä, kananmunia ja limellä höystettyjä kurkkuviipaleita. Päälle hän kiehauttaa teen, oikaisee jalkansa rennompaan asentoon ja selaa lehdestä uusia ideoita koruihin.

Tämän kun tusinatehtaan pomo näkisi.

JOHANNA LÄTTI, San Juan de Lurigancho

Turussa Munay rumin koruja myy Peru shop, Läntinen Pitkäkatu 21–23 A.