Tiistai 5.5.2015Maini, Melina
Erkki Mikkolan Ifa-kuorma-auto sopii maaseudun pikkuteille kuin nenä päähän.

Yhden markan kuormuri

– Ifaa pitää oikeasti ajaa. Ohjaustehostin on hauiksissa ja jarrutehostin reisi- ja pohjelihaksissa, veistelee Maskun Lemussa asuva Erkki Mikkola.

Auton huippunopeus on 75 kilometriä tunnissa, mutta kuljettajaa uhkaa kyllä pitkillä matkoilla ja kovaa ajettaessa tärinätauti. Onneksi vaihteita ei tarvitse rynkyttää päälle täyssynkronoidun vaihdelaatikon ansiosta, hän lisää.

Vuosimallin 1967 Ifa Sachsenringin valmistus aloitettiin entisessä Itä-Saksassa vuonna 1948 ja tämä yksilö on valmistusnumeroiden perusteella aivan viimeisiä, Mikkola kertoo.

Työn touhussa nuhjaantuneen yksilön hän osti saksalaiselta ystävältään yhdellä Saksan markalla vuonna1996.

– Konstikasta oli saada auto kuljetettua Suomeen. Lopulta onnistuin saamaan sen yhden suomalaisen kuljetusyrityksen paluurahtina.

Hieman enemmän kuin pikkuvikainen auto vaatii paljon työstämistä. Moottorin molemmat sylinterilohkot oli pakkanen rikkonut, ruoste oli raiskannut ja korjausta tarvitsivat moottorin ohella niin jarrut kuin jousetkin.

– Melkein kaiken tein itse lukuunottamatta maalausta, jousien korjausta ja rungon hiekkapuhallusta. Lopputulokseen voi olla tyytyväinen, sillä toista samanlaista Ifaa ei Suomessa ole rekisterissä.

Ifoista kuten muistakin vanhoista kuorma-autoista tehtiin traktorin peräkärryjä tai ne päätyivät romuttamoon.

Vomag- dieselkoneella varustettu Ifa säksättää krouvisti ja täristää käydessään. Moottorikonstruktio on 1930-luvulta, nelisylinterinen 6,28-litrainen etukammiodiesel. Vuosina 1947–1967 autoja valmistettiin kaikkiaan 11 000 kappaletta. Ensimmäiset Ifat koottiin monen eri kuorma-auton osista.

Vaikka tuontisäännöstelyn aikaan näitä itäautoja oli länsiautoja helpompi saada, suureen suosioon se ei meillä yltänyt. Ifa-kuorma-autoja tuotiin Suomeen muutamia satoja kappaleita. Ruotsissa ja Saksassa Ifa oli yleinen.

Auton erikoisuutena oli kolmen suuntaan kaatava kippi, minkä vuoksi auto oli kätevä ahtaissa paikoissa. Eritoten sitä käytettiin Sisä-Suomen kanavatyömailla, Mikkola kertoo.

Innostus autoihin ja korjaamiseen on tullut verenperintönä. Isäni oli autoilija, veljeni ja poikani ovat kuljetusyrittäjiä enkä itsekään ole ajamiselta välttynyt, vaikkakin päätyöni oli yliopistolla saksankielen opettajana.

– Nyt eläkkeellä on aikaa harrastaa. Työn alla onkin monta entisöintiprojektia ja vihdoin myös kunnolliset harrastustilat.

  • Veteraanikuorma-autoharrastus on Erkki Mikkolalle tullut veren perintönä, sillä isällä oli kuljetusyritys, niin kuin veljelläkin, ja niitä hommia olen itsekin tehnyt.
  • Ifaa pitää oikeasti ajaa. Ohjaustehostin on hauiksissa ja jarrutehostin jalkalihaksissa, Mikkola veistelee. Vaihteet toimivat moitteettomasti.
Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–22 ja viikonloppuisin kello 14–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–22 ja viikonloppuisin kello 14–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.