Vanha (Hannu Kivioja) ja nuori Marcel (Ylermi Rajamaa) tuovat menneen ja nykyikyisen ajan samanaikaisesti Proustin näyttämölle.

Jokaisella on ajassa kasvava paikka

Turun Sanomat 17.10 2009 02:34:53

Marcel Proust: Jälleen löydetty aika. Q-teatteri, Helsinki. Dramatisointi Seppo Parkkinen, sovitus ja ohjaus Fiikka Forsman, lavastus ja valosuunnittelu Jukka Kyllönen, pukusuunnittelu Reija Laine, äänisuunnittelu ja musiikki Juha Tuisku. Ensi-ilta 15.10.

Q-teatterissa on tartuttu haastavaa urakkaan. Marcel Proustin (1871-1922) klassikko, modernin ihmisen eksistenssiä ja harhailua pohtiva romaanisarja Kadonnutta aikaa etsimässä on siirretty näyttämölle ensimmäistä kertaa Suomessa. Romaanisarjan viimeisestä osasta nimensä lainannut Jälleen löydetty aika on soljuvan kaunis ja runollinen esitys, joka kuvailee aikaa, muistamista ja raadollisiakin henkilöitään hyväntahtoisesti ja henkevästi.

Urakan takana ovat dramaturgi Seppo Parkkinen ja ohjaaja Fiikka Forsman . Pitkälti sama työryhmä toteutti viime vuonna Q-teatterissa Günter Grassin Peltirummun. Esitykset ovat monessa mielessä sukulaisteoksia. Myös Jälleen löydetty aika on visuaalisesti yksinkertainen, mutta voimakas, lähes elokuvallinen teos, joka kiitää episodimaisesti halki muistojen ja aikojen.

Sujuvasti etenevä
kokonaisuus

Proustin omaan elämään pohjautuvan pääteoksen dramatisointi on haasteellinen työ, eikä ainoastaan teoksen mammuttimaisen koon, filosofisesti pohdiskelevan kielen sekä ilman selkeää juonta etenevän rakenteen puolesta. Vuosina 1908-1922 kirjoitettua romaanisarjaa on luettu ja tulkittu loputtomasti. Henkilöt ja paikat ovat ikonisia ja niiden taakse on tulkintojen kaanonissa kasautunut runsaasti merkityksiä.

Parkkinen on onnistunut dramatisoimaan järkäleestä näyttämöllä sujuvasti etenevän kokonaisuuden, joka antaa Proustin kielen soida ja ajatusten tulvia. Dramatisointi keskittyy romaanisarjan kahteen viimeiseen osaan, mutta ammentaa päähenkilön muistojen ja keskeisten henkilöhahmojen kautta koko kirjasarjasta.

Forsmanin ohjaus on hallittu, keskittynyt ja kokonaisvaltainen. Alussa valtaa hetkeksi ihmetys, että missä ollaan ja kuka on kuka, mutta pian esitys lähtee rullaamaan.

Keskittymisestä huolimatta monet teemat ja henkilöt jäävät raapaisuiksi, ne vilahtavat ohi ja katoavat. Proustin teoksen yhteiskunnalliset tasot, menneen, kauniin aikakauden hautautuminen I maailmansotaan ja yhteiskuntaluokissa tapahtuvat muutokset ovat mukana, mutta jäävät häivähdyksiksi. Henkilöitä ja ajatuksia on karsimisesta huolimatta liikaa, etenkin lopussa tulee juoksemisen maku.

Kaksi
Marcelia

Teoksen kertoja Marcel on esityksen keskiössä. Päähenkilön jakaminen kahdeksi, samanaikaisesti nähtäväksi, eri-ikäiseksi hahmoksi korostaa päällekkäisiä ja risteileviä aikoja esityksen teemana.

Hannu Kivioja keski-ikäisenä ja sairastavana kirjailijana ja Ylermi Rajamaa nuorena ja kiihkeänä Marcelina ovat hieno pari. Rajamaa ja Kivioja ovat samanlaatuisia, herkkiä ja ilmaisuvoimaisia näyttelijöitä. He tuovat esiin hienosti Marcelin kaksi puolta, kommentoivat toisiaan, osallistuvat ja puuttuvat. Marcelista tulee dynaaminen ja dialektinen hahmo, joka kantaa esitystä upeasti.

Romaanisarjan yksi keskeinen teema on seksuaalisuuden voima ja sen erimuodot. Marcelin suuren rakkauden, vallattoman ja sopimattoman Albertinen (Niina Koponen ) naissuhteet piinaavat ja hämmentävät miestä. Moniin keskeisiin ihmissuhteisiin kuuluu piilotettua (homo)seksuaalista jännitettä.

Taidokas
näyttelijäjoukko

Taidokas näyttelijäjoukko Outi Kavén, Annu Valonen, Taisto Oksanen, Leo Honkonen, Joonas Saartamo ja Tytti Junna luovat värikkään henkilögallerian. Tällä kertaa roolien esittäminen sukupuolissa sekaisin on temaattista. Miesten esittämät viiksekkäät rouvat sekä naisten luomat nuoret miehet tuovat, ei ainoastaan huumoria vaan sisällöllisiä tasoja.

Esityksen kokoaa voimakas visuaalinen ja äänellinen maailma; Juha Tuiskun elokuvallisena kulkeva musiikki ja äänimaisema sekä Jukka Kyllösen yksinkertainen tilaratkaisu ja tehokkaasti aikaa ja tilaa rytmittävät valot.

Katsomo jakautuu kahdelle puolelle näyttämöä. Sivuseinillä on esitystä rytmittävät, jatkuvasti aukeavat ovet, joissa liehuvat valoverhot menneen maailman kuvina. Keskellä näyttämöä on askelten merkkaama ympyrä, kuin kello. Ympyrässä aika ja tapahtumat tiivistyvät, konkretisoituvat ja pysähtyvät.

EEVA KEMPPI