Elena Leeve ja Hannu-Pekka Björkman istuvat rooleihinsa kuin valetut.

Mikä meissä on ihmistä?

Turun Sanomat 21.2 2010 01:28:42

• Slavenka Drakulic: Aivan kuin minua ei olisi. Q-teatteri, dramatisointi ja ohjaus Antti Hietala, lavastus ja videosuunnittelu Annukka Pykäläinen, pukusuunnittelu Riitta Röpelinen, valosuunnittelu Sirje Ruohtula, äänisuunnittelu ja musiikki, Timo Muurinen ja orkesteri. Ensi-ilta 17.2.2010.

Näin vähän aikaa sitten dokumentin, joka kertoi toisen maailmansodan aikana Baltiassa tapetuista juutalaisista ja heitä tappaneista maanmiehistään. Raakuus ja systemaattisuus oli kuvattu niin realistisesti ja päällekäyvästi, että reaktiona ei ollut empatia vaan täysi turhautuminen.

Antti Hietala on dramatisoinut ja ohjannut Q-teatteriin näytelmän Aivan kuin minua ei olisi. Kroaattikirjailija Slavenka Drakulicin alkuperäisteos kertoo vuoteen 1992 sijoittuen Bosnian sodasta naisten näkökulmasta.

Senkin teemana on julmuus ja systemaattinen rotuun perustuva häpäisy.

En kuitenkaan taivu ahdistuksesta kaksinkerroin, vaikka 13-vuotias tyttö raiskataan ja tapetaan.

En edes hätkähdä opettajan riisuutuessa pakotettuna entisen oppilaansa edessä. Enkä itsemurhasta, jonka muuten niin rohkeasti jaksanut äiti tekee myrkyllä tyttärensä kuoltua.

Ihailen tapaa, jolla Q-teatterissa raskasta aihetta käsitellään.

Meille sohvaperunoille raakuus ja häpäisy täytyykin esittää sivistyneesti. Olemme niin kyllästettyjä kuvilla ja tarinoilla väkivallasta ja raakuudesta, etteivät ne enää ravistele. Paljas, tunnusmerkeistä riisuttu alistaminen sen sijaan on paljon hankalampaa ymmärtää ja käsitellä.

Pelkistyksen
varassa

Lavastus on pelkistetty, mikä sopii hienosti tunnelmaan. Kauhua herättävä kaliseva ketju ja heikosta hygieniasta kielivä vesiputki ovat molemmat pieniä symboleita, mutta täyttävät tilaa osuvasti. Lavan kahdella puolella on kylmätilojen eristyksessä käytettävät muoviliuskaovet, jotka toimivat myös projisointipintoina.

Yksinkertaisuus ja persoonattomuus jättävät lavalla tilaa henkilöille.

Aivan kuin minua ei olisi on myös hyvin sirpaleinen, jopa niin, että jännite on hetkittäin vaarassa katketa. Kohtaukset ovat välillä lyhyitä, vain muutaman repliikin mittaisia. Tapahtumat heijastuvat tähän päivään pyöräkellarikohtauksissa, joissa tulee selväksi minkälaisista asioista sodat voivat syntyä. Tragikomiikka luo onnistuneen kontrastin vankileirien kauhuille.

Kuka tahansa,
missä tahansa

Näytelmän tempo on verkkainen. Se sopii hyvin, koska kenelläkään ei ole kiire vankileirillä mihinkään. Henkilöhahmojen väliset kohtaamiset ovat rauhallisia, visuaaliset kuvat luonnosta lainattuja, mutta silti voimakkaita.

Olin tyytyväinen myös siitä, ettei S:ää koskettavasti näyttelemä Elena Leeve joutunut riisuutumaan alasti, vaikka sekin olisi voitu tehokeinona ottaa mukaan. Eihän meidän kenenkään tarvitse nähdä alastomuutta pystyäksemme ymmärtämään miltä se kidutetun mielestä voi tuntua.

Pääosaa näyttelevät Leeve, Lotta Lehtikari ja Jussi Nikkilä ovat uskottavia, jopa Nikkilän naishahmo. Hannu-Pekka Björkman taas tuntuu istuvan jokaiseen rooliinsa kuin valettu.

Emme oikeastaan edes ajattele kuka on serbi, kuka kroaatti, kuka uskoo Allahiin, kuka Muhammediin. Kaikki hahmot ovat vain pelottavan samanlaisia kuin me.

Vastakkaisella puolella on lopulta aina ihminen, kuten katsomossa. Q-teatterin näyttämön sijoitus välimaastoon ”eikenenkäänmaalle” toimii tässä yhteydessä silmiinpistävän hyvin.

Näytelmän onnellinen loppu näyttäytyy myös kirjaimellisesti uudessa valossa. Mitä on vapaus tässä maailmassa, kaikkien näiden ihmisten keskellä?

ILONA KANGAS