Ilja Glazunov: Kuningas Kaarle XVI Kustaa, 1974 . Taka-alalla istuskelee Johannes Virolainen.
Kiasma Kekkoslovakiassa
Turun Sanomat 14.6 2010 02:31:48
Positiivisimmillaan
teoksia ja näyttelyä voi lukea campin tai ironisen kitschin hengessä.”
• Ilja Glazunov ja Suomi Kiasmassa, Helsingissä, 29.8. asti.
Venäläisestä uskonnollis-isänmaallisesta romanttisesta realistista ja muotokuvamaalarista Ilja Glazunovista (s. 1930) ei tekemälläkään saa kiinnostavaa nykytaiteilijaa. 1970-luvulla Suomessa kuuluisuutta hankkineen taiteilijan esiintyminen juuri Kiasmassa onkin herättänyt hämmästystä – etenkin kun museon rahanpuutteen vuoksi peruttavaksi näyttelyksi valittiin kansainvälisesti kiitetyn nykytaiteen tekijän Isaac Julienin näyttely.
Näyttelyä voidaan perustella sillä, että se ei esittele Glazunovia taiteilijana vaan ilmiötä nimeltä Ilja Glazunov ja Suomi. Museon edellisen johtajan ja näyttelyn kuraattorin Bernt Arellin mukaan Glazunovin teosten ”paikkaa suomalaisessa taidehistoriassa on erityisen mielenkiintoista tarkastella juuri nyt.” Hyviä perusteluja tälle, tai esityksiä siitä miten teokset suomalaiseen taidehistoriaan sijoittuvat, näyttely tai siitä tehty luettelo eivät kuitenkaan anna.
Näyttely rakentuu pääosin Glazunovin suomalaisessa yksityisomistuksessa olevista teoksista eli käytännössä muotokuvista, joita maan poliittinen ja kulttuurinen eliitti teetätti taiteilijalla 1970-luvulla. Glazunov myös antoi monia näistä teoksista lahjoina malleilleen, jotka olivat tukeneet hänen toimintaansa Suomessa.
Suuri osa näyttelyn teoksista on toisiaan toistavia lyijykynäpiirustuksia, ja melko vaatimatonta teoskokoelmaa tukemaan on Ralf Forsström laatinut runsaan lavastuksen verhoilla, erilaisilla telineillä, suksilla ja sirpaleilla.
Kekkosen
suojissa
Presidentti Urho Kekkonen on Glazunov-ilmiön keskiössä, ja presidentin kiistellyn muotokuvan (1973) taustoja selvitellään myös näyttelyluettelossa: kuka maalauksen tilasi, ja mitä Kekkonen lopulta teoksesta ajatteli. Neuvostoliiton lahjaksi ymmärretyn teoksen edessä moni kriitikko vaikeni.
Oli Kekkosen suhde teokseen mikä tahansa, hänen suhtautumisensa neuvostoliittolaiseen taiteilijaan oli kiistatta lämmin: hän toimi taiteilijan näyttelyiden tukijana ja järjesti illallisia tämän kunniaksi. Epäilyksettä taidetoiminnan taustalla oli poliittisten suhteiden ylläpito itänaapuriin.
Seurapiireissä viihtyneen Glazunovin rooli Neuvostoliiton edustajana ulkomailla oli erikoinen – hänen taiteensa ei edustanut maan virallista linjaa, sosialistista realismia, mutta hän sai matkustella ulkomailla ja hänen teoksiaan annettiin valtion virallisina lahjoina. Sen sijaan sosialistista realismia ei annettu lainaan esimerkiksi Ateneumin kansainväliseen ARS-74 -suurnäyttelyyn.
Kattaus
kitschiä
Positiivisimmillaan teoksia ja näyttelyä voi lukea campin tai ironisen kitschin hengessä. Esimerkiksi nuoren Kaarle XVI Kustaan ylitsepursuava muotokuva (1974), jonka taiteilija maalasi lahjaksi vastakruunatulle kuninkaalle, heijastelee samaa henkeä kuin kruununprinsessan häämuistoesineistö, jota Ruotsissa parhaillaan tehtaillaan. Ainakin prinsessahäiden yhteydessä kitsch on tarkoin valikoitu kaupallinen strategia.
Näyttelyssä esitellään myös presidentti Kekkosen Kimmo Pyykön avustuksella vuonna 1975 valmistamat sekatekniikkareliefit, jotka edustavat tarkoituksellisempaa huumoria. Itseironinen Omakuva perustuu presidentistä tutuksi käyneeseen karikatyyriin kaljusta ja silmälaseista, ja teoksen miniatyyrikopioita myytiin UKK:n myöhemmän presidentinvaalikampanjan tukemiseksi.
Neuvostohistorian pohdinnasta nykytaiteen piirissä jään kuitenkin odottamaan Kristina Normanin Tallinnan Pronssisoturi-selkkauksen inspiroimaa After-War-installaatiota, joka saapuu Kiasmaan syksyllä 2010 osana Järjestetty juttu -näyttelyä.
JOHANNA RUOHONEN