Houreita Euroopan reunoilta

Turun Sanomat 21.12 2009 01:29:31

•  Jussi Sutinen: Kuolleitten kaupunkien muistikirja. Eli mitä opimme elämästä vai opimmeko mitään. Savukeidas 2009. 56 s.

Nykyrunon monipuolisuus on herättänyt jo vastalauseita: moneus rehottaa liikaakin ja julkaisukynnys jää matalaksi. Monipuolisuus on kuitenkin maaperä, joka ruokkii runokieltä ja pitää sen elossa. Siksi sitä kannattaa sietää. Suomalaisen runouden historia osoittaa, että ajanjakso, joka sietää vain yhden runousopin, tukahduttaa rikkaruohoina pitämänsä yritykset jo paljon ennen kukoistusta. Siinä on mennyt moni erikoinen kasvi saman tien ja runon sarka pysynyt kapeana.

Tässä mielessä Jussi Sutisen esikoisteos Kuolleitten kaupunkien muistikirja kuvastaa aikaansa. Se sisältää miltei kaoottista sanankäyttöä, joka käy sitkeällä voimalla kohti lukijaa. Jos joku ankara puutarhuri hallitsisi runouden kenttää, epäilen että kirja olisi jäänyt vielä kouliintumaan. Koska näin ei päässyt käymään, saamme nauttia oudosta mutta sympaattisesta runoelmasta.

Hourailu ja hortoilu jäsentyvät Sutisen kokoelmassa rytmin ja tiettyjen motiivien varaan. Ensinnäkin vaihteleva rytmi jakaa runot vapaan assosiaatiovirran ja järjen alueisiin. Ensin mainittua kuvaavat säemuotoiset sanavyöryttelyt, jälkimmäistä rauhalliset ja selkiytyneet proosarunot. Toisekseen sanoja assosiatiivinen tykitys järjestyy tunnistettavien ja tunnistamattomien nimien ja viittausten varaan.

Teoksessa esiintyy viittauksia muun muassa maineikkaaseen elokuvaklassikkoon, Andalusialaiseen koiraan. Sutisen runotkin ovat täynnä unenkaltaista surrealismia, jossa tiedostamaton pyrkii kuviksi, rytmeiksi ja ääniksi, kuin vanha filmi, jota ei voi tarkentaa ja jonka kokonaisuutta ei kykene hahmottaan. Tähän yhdistyy jungilainen arkkityyppisten myyttien idea, jonka mukaan uniamme ja mielikuviamme leimaavat samat, toistuvat kuviot ja viittaukset.

Oikeastaan runoissa ei ole kyse tiedostamattomasta, vaan pikemminkin esitietoisesta, joka muokkaa tietoisen ajattelun reunoja. Mutta Sutinen ei fokusoi yksilöön, vaan Eurooppaan.

Sodat, kuolemat ja liuta hyväksi käytettyjä naisia ovat Sutisen eurooppalaisessa esitietoisuudessa yleisesti tunnistettavaa kuvastoa, joka ilmentää Euroopan historiaa. Yksilön muisti on yhteydessä kulttuuriseen muistiin. Eurooppalaisen ja siis meidänkin muistimme katvealuetta leimaavat pikemminkin ahdistus, tuho ja laiminlyönnit kuin hyvyys, edistys ja veljeys. Euroopan reunoilla – myös konkreettisesti – elää edelleen väkivaltaisen harhailun ja houreen henki, joka on osa näennäistä menestystä.

Eurooppaan ja sen reunoille tähyilleet suomalaisrunoilijat ovat joukko sinänsä Waltarista ja Paavolaisesta Haavikkoon ja Saarikoskeen . Sutinen edustaa eurosentrisyydessään pikemminkin nykyajan uusromantiikkaa, jossa dekadenssi maustaa melankoliaa ja joka näkyy kustantajansa Savukeitaan linjassa. Se toteutuu Sutisella vailla parodiaa tai ironiaa, ja siitä johtuu teoksen sympaattisuus.

Varsinaissuomalaisten uusien kirjoittajien Reviirissäkin julkaissut Sutinen on selvästi ilmaisutavan äärellä, jossa on mistä ottaa. Siinä on jotakin erityisen elinvoimaista. Sanojen inflatoriseen käyttöön viittaavaa hortoilua voisi rytmittää huolellisemmin. Näin aina jollakin tavoin epämääräisten ja hankalienkin reuna-alueiden koluaminen tarjoutuisi lukijalle napakampana. Siten Sutisen tapa käyttää runokieltä minuuden ja meisyyden kulttuuriseen tutkiskeluun tulisi paremmin oikeuksiinsa.

SIRU KAINULAINEN