Kriitikon kynnykset
Turun Sanomat 8.11 2009 01:30:57
• Putte Wilhelmsson: Turmio ja perikato. Savukeidas 2009. 320 s.
Lukeneella ja kulttuurituotteita paljon nauttineella kriitikolla on usein salainen ongelma. Hän on menettänyt mystisen kokemisen viattomuutensa, haltioitumisen hetkensä. Maailma on pullollaan keskinkertaisia ja tyhjänpäiväisiä kulttuurituotteita, kirjoja ja elokuvia. Tässä kriitikko on varmasti oikeassa. Ja sen toteamisesta häntä usein haukutaan. Mutta onneksi sellaista käsitettä kuin ”autenttisuus” ei ole enää olemassa.
Tästä kaikesta triviaalin materiaalin läsnäolosta valistunut kriitikko on sisäisesti yhtä ymmällään kuin Levottomat 3 -elokuvan naispäähenkilö. ”Kun mikään ei tunnu enää miltään!” Mutta kokemuksen jano ja kaipuu ovat edelleen olemassa.
Kaukana ovat ne ajat, jolloin sai puhtain sydämin nauttia Thomas Mannin Taikavuoren tai Dostojevskin Idiootin lukemisesta. Ilman että tarvitsee kommentoida mitään, olla yhtä fiksu kuin nerokas kirjailija itse (vrt. Jan Blomstedtin esseistiikka). Toisin on nyt, älyllinen ylivoimaisuus on osoitettava vaikka väkisin. Lukemisesta ja elokuvien katselemisesta on mennyt mehu.
Lukemisen eräänlainen intressittömyys, viattomuus, on selkeästi ylellisyyttä täystoimiselle kriitikolle ja kirjallisuusesseistille. Kriitikko on hyvin haavoittuvainen olento, psykoanalyysin kohde. Sitä oli aikoinaan myös mestarikriitikko Tatu Vaaskivi .
Ja sitä paitsi hän on hyvin selvillä siitä, ettei kadotettuun paratiisiin, ”viattoman lukemisen aikaan”, ei ole enää paluuta. Siksi hän on usein niin vihainen ja ironinen. Mutta toisinaan hän on myös myötäsukainen, kun hän, vaikkapa kerran vuodessa, löytää jälleen lukemisen ilon. Olkoon se sitten vaikkapa joku Arto Salmisen ajanhermoa viiltävä teos.
Kriitikon
piruetit
Putte Wilhelmssonin esseekokoelmassa on kaikkia edellä olevia psykoanalyyttisia jännitteitä. Kirjoittamisen iIoa ja turhautumista, piilotetun nostalgian ja nykyhetken rahvaanomaisuuden (”kauhea on jo tapahtunut” – Heidegger) välisen konfliktin tarkastelua, poleemista ylimielisyyttä ja tarkkoja havaintoketjuja kirjallisuuden aseman muutoksista.
Parhaimmillaan kriitikkona Wilhelmsson tekee esseissään hämääviä tanssiaskelia ja osuvia lyöntikoukkuja kuin nuori Cassius Clay konsanaan. Erityisen nautittavaa on kulttuuritutkimuksena tunnetun oppiaineen professorin Mikko Lehtosen höyhentäminen. Siinä Wilhelmsson osoittaa, että kulttuuritutkimus puhuu estottomasti kaikesta elikkä ei mistään!
Elokuvaohjaaja Leni Riefenstahlia koskeva essee on perusteellinen kirjoitus natsi-neron ”esteettisestä tyhjyydestä” Susan Sontagin viitoittamalla tiellä. Mutta silti sopii muistaa, että Riefenstahlin elokuvien kavaluus ja viettelevyys on hyvin ilmaisuvoimaista, nimenomaan ”pahan banaalisuuden” kannalta. Turhaan hän ei ollut Hitlerin suosikkiohjaaja.
Terävä on myös Wilhelmssonin essee fantasiakirjallisuuden itseriittoisista kuvitelmista omasta ylivertaisuudestaan. Epämääräinen mielikuvitus kun on synonyymi huonolle kirjoittamiselle. William S. Burroughs kun hakkaa trilogiallaan suurinpiirtein kaikki scifi-kirjallisuuden niin sanotut merkkiteokset.
Turmio ja perikato on kaikkinensa virkistävä kirja. Kari Aropuroa siteeraten, ”hän tarvitaan”.
HANNU WAARALA